Amerikka osa 1, osa 2/3

Anna on lähtenyt sukuloimaan ja ystävöimään Turkuun, joten minä yritän pitää itseni kiireisenä kissoille huutamisen välissä, jottei iske ikävä tai tylsyys. Kumpikin on nimittäin, noh, tylsää. Siispä ajattelin jatkaa meidän viime vuoden reissun muistelua. Ei huolta, Annakin saa äänensä kuuluviin, sillä aiemmin teimme oikein muistilapun niistä asioista ja kuvista, joita voisi tänne laittaa. Anna kirjoitti aivan itse myös kyseisen lapun, joten en ole edes aivan varma, mistä aion nyt kertoa...

Viimeksi jännittävä kertomuksemme siis loppui State Fairin kuvailuun. Aika huono cliffhanger, mutta se nyt riittäköön. Seuraavaksi voidaankin siirtyä muihin uusiin juttuihin, jotka Anna ainakin koki ensimmäistä kertaa, ja minäkin ensimmäistä kertaa vuosiin.

Katie rakastaa ohrarieskaa. Siis todella, todella rakastaa sitä. Vien sille aina pussikaupalla kyseistä leipää, joka saa tulliviranomaiset aina vähän ihmetyksen valtaan. Itse en asiaa ihmettele, koska a) pidän itsekin rieskasta ja b) voisinkin pyytää Katietä seuraavan Suomen-matkan tiimellyksessä tuomaan minulle PUMPERNICKEL-LEIPÄÄ. Pumpernikkeli eli hapanlimppu on vienyt sydämeni. Vaihtoni aikana kaipasin ruisleipää kunnon suomalaisen tapaan järjettömiä määriä (onneksi host-äiti löysi jostain ihan oikeaa hapankorppua, joka auttoi hieman tuskaani vaalean leivän paratiisissa), mutta mielestäni oikeanlaista ruisleipää ei saanut mistään. Niinpä perheeni alkoi ostaa meille pumpernikkelileipää. Siitä tuli uusi suosikkini. Vaikkei se tietystikään muistuta ruisleipää muuten, kuin tummalta ulkonäöltään, on se silti ah, niin hyvää. Kävipä sitten niin onnellisesti, että Annakin rakastui tähän hapanlimpuksikin kutsuttuun, hieman makeahkoon leipään. Kun päälle laitetaan sipaisu (eli paksu siivu) OIKEAA cream cheeseä (eli Philadelphia-tuorejuustoa) niin aijai, siinäpä vasta aamupala/iltapala/jälkiruoka/no teki vain mieli syödä.

Joskus sitä vain kaipaa aivan omituisia asioita vieraasta maasta.

Jotain ehkä kertoo mun mielihalujen suurudesta se, että tätä leipää piti lähteä suoraan State Fairin jälkeen metsästämään, koska en vain kestänyt enää hetkeäkään ilmankaan. Onneksi ei ole temppu eikä mikään löytää Amerikasta 24/7 auki olevia ruokakauppoja joka kulmasta.

Suurin ilo kuitenkin repesi, kun seuraavana päivänä läksimme Katien ja minun lempipaikkaan - Targetiin. Miten sitä sitten kuvailisi? No, Target on vähän niin kuin K-Citymarket tai Prisma. Vain paljon kivempi ja suurempi ja hienompi ja siellä on aivan kaikkea. Mm. apteekki. Super-Targetissa on tavarapaljouden lisäksi myös ruokakauppaosio. On fyysiesti mahdotonta kävellä Targetiin ja olla ostamatta jotain. Niin kävi myös meille.

Anna ja Dollar Section, eli hyllyköt, jossa kaikki tavara maksaa
vain yhden dollarin. Olisittepa nähneet tytön ilmeen, kun
vihdoin hänkin pääsi tähän paratiisiin ostamaan kaikkea turhaa,
mutta tietysti todella tärkeää. 

Jos muistini ei aivan petä, niin käytimme ainoastaan ensimmäisen Target-vierailun aikana monta sataa dollaria kaikkeen vaatteista ja kengistä DVD-levyihin ja laukkuihin ja meikkeihin ja koruihin ja koulutarvikkeisiin ja ties mihin. Jo ensimmäisellä kerralla myös addiktoiduin nykyään Suomessakin myytäviin Vitamin Water -juomiin. Nämä tosin ovat kotimaassaan kolme kertaa halvempia (siis oikeasti, yksi pullo maksaa yhden dollarin, ainakin Targetissa!) ja myös puolet suurempia. Itkin ilosta, kun ensimmäisen kerran näin meidänkin lähikaupassa näitä juomia. Toisen kerran itkin, kun näin niiden suolaisen hinnan. Sama pätee mm. Arizona-jääteehen ja Snappleen. Huoh.

Vaikka Target ei ollut minulle enää mikään uusi juttu, niin löysimme sentään jotain, jota minäkään en ollut aiemmin kokenut! Nimittäin Trailer Parkin!

Katien poikaystävän kämpän lähettyvillä oli hyvin siistinä pidetty alue, jossa
kaikki talot ovat toistensa kopioita ja muisuttavat pitkää asuntoautoa.

Trailer Park eli asuntoautoalue oli hauska kokemus mulle. Näin vain mielessäni kaikki lukemattomat elokuvat, joissa köyhemmät ihmiset asuvat oikeiden asuntovaunujen päällä, pahan paikan tullen kiskaisten talon mukaansa tien päälle. Katie romutti mielikuviani kuitenkin vähän -  useimmat näistäkään taloista eivät oikeasti ole pyörien päällä. Silti tämä asumismuoto on erittäin halpa oikean talon omistamiseen verrattuna ja asuntoautoalueet edelleenkin liittyvät köyhyysrajojen hujakoilla eläviin.

Vaikka ajattelimmekin tehdä erikseen vielä muistelon ruokapaikoista, niin kerrottakoon tähän väliin, että Annan hienostunut maku ei loppunut Perkinsiinkään. Tämä aamupaloistaan kuuluisaksi tullut ruokapaikka on edelleen yksi minun ja Katien vakiopaikoista. Jotkut näistä ovat myös auki vuorokauden ympäri, joten ei ole lainkaan outo ajatus, ainakaan Minnesotassa, lähteä keskellä yötä syömään pannukakkuja tai vastaavasti vaikkapa sipulirenkaita tai piirakkaa. Annan suosikki oli tietysti Bottomless Cup of Coffee, eli vapaasti suomentaen pohjaton kuppi kahvia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tarjoilija tuo pöytään kokonaisen pannun kahvia, ja sitä saa sitten hörppiä vaikka koko päivän, ainoastaan yhden kupin hinnalla.

Yummm! Siinä on onnellisia tyttöjä.

Tarjoilijoista puheen ollen. Taisimme yhtä poikkeusta lukuun ottamatta käydä aina tässä samassa ravintolassa. Kävi sitten niin hauskasti, että meidän epä-amerikkalainen englantimme ("It's a British accent, not a Finnish accent, mind you!") herätti mukavan tarjoilijamuorimme huomion jo ensimmäisellä kerralla. Nainen oli toki mukava muutenkin, mutta viimeistään viimeisenä päivänä, kun vielä epätoivon vallassa ahtasimme naamamme täyteen niitä ihania aamupalapannukakkuja, sama tarjoilija sai meidät onnenkyynelten valtaan muistaessaan meidät. Hän ei tarjoillut pöytäämme, mutta silti yhtäkkiä pysähtyi pöytämme viereen ja aito jälleennäkemisen valo valtasi hänen kasvonsa (tämähän kuulostaa joltakin naurettavalta harlekiinilta!) kun hän tunnisti meidän pallinaamamme ja alkoi kysellä iloisena suunnitelmistamme. Sinä hetkenä kun hän kosketti äidillisesti olkapäätäni ja hymyili suoraan silmiini, ajattelin, että ihmiskunnalla on vielä jotain toivoa.

Voitte tietysti kuvitella, miten tämä tilanne jatkui. Jos ette voi, niin kerron sen: "Tätä ei ikinä tapahtuisi Suomessa." Amerikkalaiset ovat tietysti tunnettuja jatkuvasta hymyilystään ja ystävällisyydestään, mutta tällä kertaa jokainen meistä huomasi tarjoilijan sydämellisyyden olevan aitoa. Se oli mukavaa ja sai vanhan, paatuneen sydämenikin lepattamaan onnellisesti. Harmi, että piti antaa tippi ihan muihin taskuihin. Sehän olisi saanut tästä ystäväliisyydenosoituksesta hyvät rahat!

Mutta jos luulitte, että meidän Amerikka-huuma olisi loppunut Targetiin ja Perkinsiin, olette väärässä! Kaiken tämän onnellisuuden ja jälleennäkemisen ja -kokemisen jälkeen paras paikka silti löytyy aivan Minneapolisin lentokentän vierestä. (Ei, en tarkoita nyt Ikeaa, vaikka sekin siinä on.) Nyt voitte kuvitella, että laulan vanhaa mainostunnaria: "Mall of Americaaaaaa!" Näiden sanojen kuuleminen saa meidät aivan villeiksi. Mall of America. Amerikan suurin ostoskeskus. Kolme (oikeastaan neljä) kerrosta satoja ja satoja kauppoja ja ravintoloita sen jo tätäkin kautta kuuluisaksi tulleen huvipuiston ympärillä. Rakennukseen kuuluu jo itsekseen valtavat kaupat, eli Sears, Macy's, Bloomingdale's ja Norsdstrom. Tänne ei todellakaan kannata lähteä, jos taskunpohjalla ei ole pennin hyörylääkään, sillä itkupotkuraivarit saavat valtaansa myös näin rauhallisen neidon kuin minutkin!

Tässä kohtaa on kai aiheellista mainita, että joskus materia siis aattaa vallata myös meidän hippisydämemme.

On aivan liian hämmentävää yrittää kertoa kaikkea, mitä Mall of Americalla voi tehdä, kaikkea missä voi käydä. Erikoisen meidän ensimmäisestä kerrasta teki kuitenkin se, että lymyiltyämme kotioloissa koko 9/11:n, eli terrori-iskujen muistopäivän, ajan, päätimme ehkä melko uhkarohkeasti lähteä tähän maamerkkiin ja loistavaan hyökkäyskohteeseen jo seuraavana päivänä. Aika moni muu oli meitä fiksumpi, sillä tämä valtava ostoskeskus oli lähes tyhjillään! Kiersimme huvipuistoa aivan rauhassa, mihinkään laitteeseen ei ollut erityisesti jonoa. Vartijoita poliisikoirineen oli joka paikassa. (Anna olisi tietysti halunnut mennä halimaan koiria heti, mutta vartijat olivat sen verran pelottavan näköisiä, että Katien kanssa vedimme Annaa pois koirien luota pikimmiten.) Shoppailun lomassa istuimme kolmannessa kerroksessa, vatsa täynnä Taco Bellin antimia, ja Katie totesi ääneen kaikkien meidän ajatuksemme: "What a way to go... out of this world." Jos tämä paikka räjähtää nyt, niin ainakin kuolemme onnellisina.

Ilmiselvästi missään ei räjähtänyt, joten tässä kuva Annasta ja hänen uudesta ystävästään, Pikachusta:

Hot Topic on kaikkien teinien lempipaikka, ja koska
me molemmat olemme ikuisesti sydämeltämme teinejä,
sieltä löytyy myös meidän käyttöön monia aarteita.

Ja koska en milloinkaan ole ehtinyt kasvaa myöskään Disney-vaiheeni ohi, myös Disney-store on ehdoton suosikkikauppa Mall of Americalla vierraillessa. Onneksi myös monet amerikkalaiset aikuiset ovat yhtä lapsellisia, joten vaatteissa on ihan oikeita aikuisten kokojakin. Yksi särö tässä ihanuudessa tosin on: siellä ei ole koskaan mitään Aladdin-kamaa! Aladdin on paras.

Kapteeni Koukku. Eikun Anna.

Näitä kuvia katsellessa alkaakin jo matkajalkaa vipattaa. Onneksi ilmaiseksi lentokoneeseen voi ottaa vain yhden 23 kg matkalaukun per pää, joten ostohulluutta on tietoisesti vähän rajoitettava. Siksi jokainen itseään kunnioittava reissumies ottaakin menomatkalla lähes tyhjän laukun mukaansa! Tämä ei tosin tietenkän liity millään muotoa Victoria's Secretin ja Bath and Boryworksin tuoksuttimiin.

Eihän tällaisia seinärivistöjä voi hullukaan ohittaa! Victoria's
Secret on tietysti loistava alusvaatekauppa, mutta meille
parasta antia ovat kuitenkin kaikki nämä tuoksut ja rasvat ja ah.

Mutta näihin shoppailuajatuksiin ja -tunnelmiin lopetan kuitenkin tämänkertaisen muistelon. Voisinkin mennä hieman tekemään tutkimusta siitä, kuinka monta suihkepulloa kylpyhuoneeseemme itse asiassa enää edes mahtuu...

Suomen kesästä nauttien ja varpaita lämmitellen,
Paula

Minä täällä hei.

Koska olen mukava ihminen, kirjoitan teille jälleen. Samalla mukavuuslinjalla jatkaen aionkin nyt päättää erään aloittamani asian, eli kertoa maailman typerimmästä paikasta, Charles de Gaullen lentokentästä. Myös jotakin muuta eeppistä valitusta saattaa seurata, jälleen kerran ilman asiallisuuden taakkaa.

Ranskan ja Pariisin puolella Charles on kovinkin pidetty ja juhlittu hahmo, jonka kunniaksi on nimetty jos jonkinlaista, mm. puisto ja sitten tämä kirottu lentokenttä. Paikat eivät kuitenkaan ole miehen maineen veroisia käsitykseni mukaan, sillä tämä umpiranskalainen kenraali taisteli paitsi ensimmäisessä, myös toisessa maailmansodassa ja sotien jälkeen päätti politisoida oikein urakalla. Menkää tsekkaamaan wikipediasta vaikka jos ette tiedä miehestä ja olette kiinnostuneita. Sanottakoon että hänet mm. mielletään Ranskan vapauttajaksi, joten ihan Matti Meikäläinen mies ei ollut, vaikka Matti Meikäläisen lentokenttä olisikin paljon parempi nimi ainakin noin keskivertokentälle. Ja jos menette wikipediaan niin hakekaapa samalla nettisanakirjasta ranskan sana gaule... Hehehehe. Muistakaa et siinä on kyllä sitte vaan yks l.

No niin, siis. Jokainen joka on moiselle lentokentälle joskus mennyt, on varmasti jo kaukaa kiinnittänyt huomiota sen erikoiseen muotoon. Ensiksi sitä ajattelee että hei waude, hauskaa ja siistiä, paljon donitseja päällekkäin, tämähän innovatiivista. Sitten mieli muuttuu. Charles de Gaullen kenttä muodostuu toistensa päälle pinotuista renkaista (eli niistä mainitsemistani donitseista), jotka muodostavat siis kunkin kerroksen. Kerroksesta toiseen turisti pääsee näiden renkaiden keskellä kulkevia liukuportaita pitkin. Kätevää, eikö vain! No ei todellakaan.

Ongelma on tämä: lentokenttä on todella kiireinen, itseasia Euroopan kiireisimpiä. Se on ympyrän muotoinen. Se on suuri. Siinä on monta kerrosta. Se on Ranskassa. Juuri kun ajattelee, ettei ympyrästä voi tehdä sokkeloa, huomaa olevansa väärässä. Jos esimerkiksi sattuu saapumaan terminaaliin, joka on väärällä puolella kolmannen kerroksen donitsirengasta, joutuu matkaamaan toiselle puolelle päästäkseen liukuportaisiin (ruuhkassa), menemään toiseen kerrokseen, matkaamaan taas toiselle puolelle jos tuuri kävi eikä viereinen liukuporras menekään alaspäin, vain jotta voi saapua hämmentävään ja kellarimaiseen ensimmäiseen kerrokseen, jossa muistaakseni oli neuvonta, jossa kukaan ei puhunut englantia silloin kun itse siellä kävin. Mikäli joku kovin lentokentästä pitää ja on ollut siellä viimeaikoina ja todennut homman toimivaksi niin hyvä, mutta itselläni ei tilanne ollut moinen.

Kun saavuimme, oli myöhä. Meidän piti päästä nopeasti hotelillemme, sillä lennot olivat myöhässä. (Ylläripylläri - Charles de Gaullin kautta lentäneiden tarinoita kuunnellessani en ole havainnut yhdenkään näistä lennoista olleen ajallaan.) Matkalaukkujemme kanssa oli myös jotain häikkää, niitä ei ensin tahtonut millään kuulua ja muistaakseni ne olivatkin jääneet Helsinkiin. Paula varmaan korjaa jos olen ihan väärässä. Kuitenkin me kaksi suomalaista, ranskaa taitamatonta koitimme jotenkin saada selville laukkujemme kohtaloa, ja sen jälkeen kun olimme selvinneet labyrintistä ensimmäiseen kerrokseen ja jotenkin ymmärtäneet mitä nyt piti tehdä, koitimme tietysti vihdoin päästä hotellille.

No. Ei ollut helppo juttu. Paula oli jostain lukenut että itse lentokentältä pitäisi olla metroasema ja helppo pääsy Ranskan mainioihin metroihin ja RER-juniin. Löysimme jostain uloskäynnin ja katselimme pimeään, kävelimme ympyränmuotoista tietä hetken ja päättelimme ettei se ole täällä ulkona ainakaan se asema. Sitten palasimme sisälle ja muistaakseni menimme johonkin kellarikerrokseen, jossa kulki sellainen kuskiton shuttle. Ajattelin että no mainiota, me ollaan nyt paitsi myöhässä, myös hukassa, eikä täällä ole henkilökuntaa, ja SÄ, Paula, oletat että MÄ menen tässä hullussa maassa tohon kuskittomaan pötkelöön, tietämättä mihin se menee?!

No, minä sitten menin. Päädyimme muutamien ahdistaviem vaiheiden jälkeen sinne Gare de Lyonin isolle metroasemalle. Vai olikohan se se. Tai sitten se oli joku muu, mut iso se oli kuitenkin! Huomatkaa ettei meillä ollut lippua metroon kummallakaan, oli yö, meillä ei ollut käteistä rahaa juuri ollenkaan, emmekä edelleenkään puhuneet ranskaa. Vaikka olin lähestulkoon taivaassa siitä että pääsimme donitsista pois, ei homma ollut selvä. Mutta ei siitä sen enempää, se on eri juttu.

Charles de Gaullen kenttä sijaitsee noin 23 kilometriä Pariisista, eli ihan kävellen sinne ei riemukaarelta lähdetä. Kyseinen alue on nimeltään Roissy-en-France, josta syystä kenttääkin sanotaan joskus Roissyksi. Arvatkaa, miten mukavaa oli, kun tätä ei tiennyt ja opasteissa luki vaan että Roissy. Kun tutustuu kentästä kertoviin nettisivuihin, tuntuu että paikkahan toimii kuin junan vessa, kaikki onnistuu ja kaikkea on ajateltu, mutta näin ei vain ollut. Jostain syystä esimerkiksi vaihtoajat ovat usein hyvin lyhyet tällä kentällä, joka totuuden nimissä kattaa muutakin kuin vain ne donitsit. Mm. terminaalien välillä on bussikuljetus. Mutta siinäpä taas yksi loistava arkkitehtuaalinen ominaisuus, nämä terminaalit! Terminaali 2 koostuu kuudesta eri rakennuksesta!

Sitten pudotan sen kaikkein ärsyttävimmän megapommin: laukut. Ne ovat aina, aina myöhässä jos vaihto on Charles de Gaullen kentällä. Samankaltaisia argumentteja voi kuulla hyvin helposti muilla lentokentillä, muistaakseni meitä kerran Suomessa varoiteltiin tästä asiasta.

Kun Katie viimeisimmän kerran tuli Suomessa käymään, hänellä oli vaihto Charles de Gaullessa. Vaihtoaikaa oli tunti. Kone ei juuri ollut myöhässä, mutta se oli niin iso ja niin täynnä niin tärkeitä ihmisiä, että Katie ei päässyt hyvissä ajoin pois ja joutui odottamaan melkein koko tunnin vain koneesta poispääsyä, saatika sitten mitään muita vaihtoon kuuluvia hommia. Kun Katie sitten meni tiedustelemaan jäljellä olevia vaihtoehtoa, häntä ei haluttu auttaa ja mikään ei tuntunut olevan lentoyhtiön vika. Lentoyhtiö oli muuten Air France, jonka jokainen Lentoturmatutkinta-ohjelmaa seurannut tuntee. Yhtiö siis aikatauluttaa huonosti (jonka olemme mekin huomanneet lippuja katsellessamme), ei halua auttaa asiakastaan ja kaiken kukkuraksi sen lentokoneet syöksyvät turmion tielle. JA se käyttää tätä donitsi-lentokentää!

Loppujen lopuksi Katie joutui odottamaan kentällä noin 9 tuntia, ja kaikesta vaivasta hän sai palkakseen yhden ruokakupongin, jolla sai jonkun sämpylän. Kun hän kysyi olisiko hänen jollain tapaa mahdollista ilmoittaa meille ettei olisi tulossa Suomeen ihan niin äkkiä kuin luultiin, ratkaisuksi tarjottiin maksullista internet-yhteyttä. Kun Katie kyseli laukkujen perään, tympeä virkailija oli vain tympeästi vastannut jotakin siihen suuntaan etteivät laukut olleen hänen ongelmansa, eikä niitä enää saisi siitä koneesta jossa Katien olisi pitänyt olla. Se tunne, joka Katielle oli päällimäiseksi jäänyt, oli, että kaikki oli vain hänen vikaansa, eikä hänen pitäisi häiritä kun muillakin oli kiire.

Laukut yllättäen eivät koskaan olleet menneet mihinkään koneeseen, joka sitten selvisi kun Katie pääsi meille asti. Katie oli Oulussa ja laukut olivat Charles de Gaullella, josta ne onneksi saapuivat joko seuraavana tai sitä seuraavana päivänä.

Toki omaan tympeään suhtautumiseeni vaikuttaa moni asia, jotka eivät itseasiassa ole missään tekemisissä tämän lentokentän tai Air Francen kanssa, mutta monet omat kokemuksemme ja Katien katastrofaalinen matka tänne ovat jättäneet lähtemättömän jäljen. Nyt on kello kuitenkin jo puoli yhdeksän aamulla enkä ole vieläkään nukkunut yöunia, joten ajatus ei ihan kulje. Jätän teidät tähän katkeran tilityksen kalkkiseen jälkikatkuun!

-Anna

Amerikka osa 1, osa 1/3

Seuraa seikkailijoidenne ensimmäinen kollaboraatio, sillä ANNA ja PAULA kertovat teille nyt matkasta Amerikkaan, osa 1. Ottakaatten huomioon, että tämä on mitä luultavimmin ennen kaikkea kuvapostaus, eli Annan naamojen postaus, sillä Paula oli kameran takana ja Anna usein sen edessä. Pahoittelen.

Aloitimme matkamme lentämällä Oulusta Helsinkiin aamulla seitsemän aikaan, mikä luonnollisesti oli paras idea koskaan. Ei ainakaan väsyttänyt. Mikäli olette lukeneet edellisen avautumiseni tulevan matkamme osalta, ymmärtänette ongelman - lentoja ei siis mennyt parempana ajankohtana. Eipä tainnu mennä juniakaan. Luonnollisesti kumpikaan meistä ei jättänyt mitään viime tippaan, joten unta saatiin runsaanlaisesti pitkälle yöhön venähtäneen pakkailun takia. Toim.huom. PLUS, sä värjäsit mun hiuksia! Tv. Paula

Kuva otettu kahvin runsaan nauttimisen jälkeen. Ei auttanut.

Siinä sitten istuttiin silmät kirveltäen Picnic-kahvilan kovanpuoleisilla soffilla, viereisestä telkkarista tuli jotakin aivan käsittämättömän kamalaa, eli heppaohjelma ja pikakävelyä, jota Paula tsiigaili sillä välin, kun eräs koitti uinahtaa hetkeksi. Läheisessä pöydässä istuskeli joukko japanilaisia, joita kyylättiin ja salakuunneltiin enemmän, kuin oli kohteliasta, mikä oli tapaus myös ohi vilahtaneen saksalaisen pojan kanssa. Muistaakseni sillä oli ongelmia tyttöystävän kanssa. Jossain vaiheessa siirryttiin terminaalin eteen odottamaan - lähtöön oli vielä noin kaks tuntia. Toim.huom. Se oli ka-ma-LAA.

Siinä se on! Kauniissa maisemmassa liikkuu pahaa-
avistamattomien hölmöjen saalistaja...

Lennoista ei ole paljoa positiivista sanottavaa. Lyhyestä lentoajasta (3 h ja 6 h) huolimatta tuntui siltä, että sinistä penkkiä oli puolessa välissä tuijotettu ikuisuus, nälkä oli, kylmäkin oli, ja jano, muttei oikein viitsinyt juoda, kun sitten olisi pitänyt könytä vessaan sen vieressä puuskuttavan, ison miehen ohi. Icelandairin koneissa oli onneksi vastakkaisen tuolin selkämyksessä näyttö, jota kautta sai katsoa ilmaiseksi elokuvia ja sen sellaista. Icelandairin muuten valitsimme siksi, että sillä on sellainen vuotuinen kampanjapläjäys jolla pääsee Reykjavikistä suhteellisen halvalla Amerikaan, vaikka tänä vuonna liput olivatkin huomattavasti kalliimmat, kuin viime vuonna. Paulan huomautuksesta mainittakoon, että ainoa huono puoli on se, että ruoka maksaa lennoilla. Ja mikä mahtava huomautus tuo olikaan, sillä siitä pääsemme seuraavaan valituksen aiheeseen.

RUOKA LOPPUI! Juuri kun Paula heilutteli Visaa lentoemännän nokan edessä niin, että silmissä vain kasvisrullat vilkkuivat, emonen sanoi meille raukoille, jotka istuimme aivan lentokoneen takaosassa, että nou kän duu.

Lentomme Helsingistä Keflavikin kentälle oli kai vähän myöhässä, sillä kentällä meitä hoputettiin aika lailla terminaalista toiseen ja NAPS vain, Paula varastettiin ylimääräiseen turvatarkastukseen. Tuominen oli jokseenkin ihmeissään kummallisella ja uudella kentällä: lento oli pian lähdössä, kartanlukija oli hukassa ja USA:n viranomaiset tuota kartanlukijaa tutkivat samalla, kun lentokenttävirkailijat vuoroin sanoivat, että joo, menepä sinä vain odottamaan sinne oven ulkopuolelle, tai oho, mitäs sinä vielä täällä teet, eikös sun lento kohta lähde, tai jotakin muuta yhtä mukavaa. Itseäni ihmetytti lähinnä se, miksi vain toinen meistä tutkittiin. Olinhan minä ihan yhtä vaarallinen, ellen vielä enemmänkin! Toim.huom. "Sillä minulla on tapana sanoa väärät asiat väärässä paikassa..."

No, Paula sai onneksi huikattua, että ala ääliö jo juosta, äläkä odottele siellä oven takana, jossa muuten odotteli myös muuan toinen nainen, joka oli amerikkalainen ja aivan pihalla kaikesta. Tietysti siinä vaiheessa kun OMA TYTTÄRENI OMG on tuolla tutkittavana, oli kaikki loukkaus häntä itseään kohtaan. Sain selitettyä naikkoselle, että ota muidu iisisti, tämä on sun oman maan tekosia, eikä ne sillä mitään tee, ku nää on randomilla otettu, kyl te kohta pääsette kotia. Nainen sitten jatkoi siitä kysymällä, et ai jaa, mistäs sinä sitte olet, ootko täältä Islannista vai Amerikasta, johon vastasin, että eiku kuule Suomesta. Sitten seurasi matkakertomus, jonka yhteenvetona sanottakoon, että Helsingistä ei ainakaa kovin tykätty, eikä kyllä muutenkaa Euroopasta, pliis, päästä äkkiä kotiin.

No, pääsimme kuitenkin Amerikan ihmemaahan ja heti seuraavana aamuna oli aikainen herätys sekä bussimatka State Fairille. Toim.huom. State Fair on joka vuosi järjestettävä suuri Minnesotan markkinatapahtuma, jossa on huvipuisto, konsertteja ja paljon ruokaa. State Fairhän on aivan pahamaineisen tunnettu siitä, että kaikki ruoka on paitsi uppopaistettua, myös tikun päässä. Söimme mm. Big Fat Bacon on a Stick - eli iso pekoni tikunnokassa. Sitä ei oltu kyllä uppopaistettu, mutta hyväähän tuo oli. Siellä myytiin myös uppopaistettua voita! HYI. Toim.huom. Ja hampurilaisia ja suklaapatukoita uppopaistettuna ja se ihana, kahden ihmisen pään kokoinen sipuli, jonka söimme neljästään alta aikayksikön. Meidän lemppari tämän Onion Blossomin lisäksi oli Cheese Curds, eli sellaisia juustonpalasia luonnollisesti uppopaistettuna.

Inhoon näitä kuvia. Hyvvää oli silti.

State Fair kestää useamman päivän ja ihmisiä siellä on aivan sairaaaasti, vaan on sitä tavaraakin. Siellä oli kaikkea ihan ihmeellistä - hennatatuointeja, mönkijöitä, koiranäyttely, agilitykisat, maatilaosio, sisustus- ja rakentamisosio, yhteislaulua... Niin, ja siellä jaettiin eräässäkin paikassa ilmaisia raskaustestejä!

Alue oli noin 20 kertaa näin suuri. Tai 200. Yhdessä päivässä ei millään 
ehtinyt katsoa kaikkea.

Tämän jälkeen ei mitään kauhean suuria tapahtumia ollutkaan, vaikka kaikennäköistä kivaa tehtiinkin - käytiin mm. Levin töissä Avedalla (Aveda on siis sellainen valtava yritys, joka valmistaa ekologisia kauneustuotteita. Oltaisiin saatu sieltä kesätöitäkin, mutta Amerikkaan ei noin vain lähdetäkään töihin.) ja shoppailemassa ihan liikaa, sekä leffassa, mutta niistä kerrotaan joku toinen kerta, sillä tämäkin postaus on jo näin pitkä.

Lopuksi kuitenkin tarjoilemme teille vielä kuvan, joka on otettu noin 10 minuuttia sen jälkeen, kun saavuimme kotiin. Meillä oli ollut Ville ja Krista pitämässä huolta kissasta ja kodista matkamme ajan ja kämppä oli ihanan siisti, kun astuttiin ovesta sisälle, mutta sitten...

Rahat meni. Tavarat tuli. Tuodahan saa vain 400 dollarin edestä.

Toivoopi Anna ja toim.huom.-Paula

Money, money, money, money! (Mooooney.)

Eilen oli mukava päivä. Lähdettiin kaupungille tehtävälista takataskussa. Ensimmäinen suoritettava asia: rahanvaihto Forexilla.

Rahanvaihto on siitä hauskaa puuhaa, että euroilla saa enemmän USAn dollareita kuin dollareilla euroja. Kurssi nyt on mitä on, muistan vielä ne hyvät ajat, kun eurolla sai nykyistä vieläkin enemmänkin. Voi, niitä aikoja. Ne tahtoisin niin elää uudelleen. Eilen kuitenkin otettiin käteistä pieniä juttuja varten - tipit ravintoloissa ja kauneushoitoloissa, pienet ostokset kun iskee kaupassa yllättävä jano. Aamukahvit ja -teet drive-throughlla. Jos kortit eivät toimikaan.

Liikaa käteistä emme kuitenkaan halua mukana kantaa. Ei olisi kivaa tulla ryöstetyksi setelitukku taskussa. Toisekseen Forexilla (tai missä tahansa muualla) rahanvaihdon yhteydessä kurssi on huonompi kuin paikan päällä kortilla maksaessa. Tässä on tietysti se oletusarvo, että kurssi pysyy koko matkan samanlaisena, eikä lähde äkilliseen laskuun.

Tänään soitin vielä varmistussoiton Osuuspankkiin. Kyllä, olen ollut vaihdon jälkeen jo kahdesti Minnesotassa, enkä ole vaivaantunut ottamaan korttiasioista pahemmin mitään selvää. Vähän sama moka kävi Katielle, joka kantapään kautta sai tietää oman pankkinsa perivän jokaisesta Visa-kortilla maksetusta euro-ostoksesta oman summansa. Siinä tulivat parin euron kahvit ja pullat melko kalliiksi. Nyt kun luottokortti on myös koristamassa omaa lompakkoani, ajattelin varulta ottaa selvää, miten tällaiset ylimääräiset maksut toimivat meidän tilanteessa. Tässäpä pieni info tietämättömille:

• Visalla maksaminen USA:ssa (tai muuallakaan ulkomailla) ei maksa mitään ylimääräistä. Tämä oli tietysti melko onnekasta, lähtihän meillä viimeksi heräteostoksena mukaan kannettava tietokone, jonka päätimme maksaa Visalla ostoturvan vuoksi.
• Visa Electronilla sama juttu. Electron toimii Minnesotassa melko moitteettomasti missä tahansa, näin on ollut jo vuosia. Muutaman kerran kuitenkin maksupääte ei vain ole suostunut korttia hyväksymään, jolloin maksumieheksi on joutunut joko Katie tai sitten luottokorttina käyttämäni Visa. Hauskaa Electronin käytössä on myös se, että usemmiten se luokitellaan luottokortiksi. Pankkikorttina emme ole saaneet sitä toimimaan.
• Käteisen nostaminen automaatista puolestaan on maksullista. Hinnasto Osuuspankilla on 2 €/nosto + 2 % provisio nostetusta summasta. Maksut koskevat niin Visaa kuin Visa Electroniakin. Tässäpä syy, miksi Katien äidin hautajaisissa käydessäni rahani loppuivat yhtäkkiä kesken, vaikka luulin tilillä vielä olevan tuliaisiin säästetyt kympit - nostin muutaman kerran automaatilla n. 40 dollaria. Kun tähän lisää Osuuspankin maksut sekä Amerikan puolen 2 dollarin nostomaksun, ei ole ihmekään että tili oli tyhjentynyt itsestään.
• Dollarin kurssi tulee luottokunnalta. Tässä suora lainaus heidän nettisivuiltaan: "Muussa valuutassa kuin euroissa tehdyt ostot muutetaan euroiksi korttijärjestöjen Visan tai MasterCardin käyttämällä valuutan tukkukurssilla, johon lisätään enintään 1,95 %. Kurssi määräytyy sen päivän mukaan, jolloin tapahtuma välittyy sen vastaanottaneelta luottolaitokselta korttijärjestölle." Tämän toki huomasin verkkopankkia seuratessani jo viimematkalla. Jokainen ostos oli hinnaltaan hieman erilainen.

Tänään pamahti myös opintotuki tilille, joten nyt on säästötilin puolelle siirretty kaikki matkaa varten varatut rahat. Meillä on siitä onnekas tilanne, että yöpyminen on täysin ilmaista, automatkatkin oikeastaan. (Vaikka taidamme tälläkin kertaa tankata Katien auton ainakin kerran. He luulevat, että bensa on siellä päässä kallista! Hah hah!) Kaikki käyttöraha meillä meneekin siis ruokailuun sekä erinäisiin tapahtumiin ja ostoksiin. Vaatteet ja kengät ovat Minnesotassa verotonta tavaraa, joten niitä yleensä matkalaukut ovat kutakuinkin täynnä. Ne ovat myös sinivalkoisin silmin katsottuna halpoja alun alkaenkin, joten odotettavissa on taas minulle uusia neuletakkeja (jee) ja Annalle monta uutta mekkoa!

Raha on mukavaa, kun sitä saa käyttää. Kun sitä ei ole, se on ärsyttävin asia maailmassa.

- Paula

Minnesota-muistoja

Kaikki meidän lähipiirissä pyörivät varmasti tietävät miksi kaikista Yhdysvaltojen osavaltioista valitsemme kerta toisensa jälkeen Minnesotan. Syy on melko yksinkertainen: olin siellä vaihto-oppinaana vuosina 2004-2005. 11 kk:den jälkeen meren toiselle puolelle jäi ihana perhe ja paras ystävä. Siinä on syytä kerrakseen toivoa pääsevänsä tapaamaan itselle tärkeitä ihmisiä uudelleen ja uudelleen.

Mulle lukion ykkösen jälkeen ulkomaille vuodeksi lähteminen oli, niin kliseistä kuin se vaihtaripiireissä onkin, maailman paras ratkaisu ja ehkä elämäni parasta aikaa. (Ainakin siihenastisen elämäni mittakaavassa.) Se oli kallista hommaa ja olenkin ikuisessa kiitollisuudenvelassa isälleni, joka toteutti mun haaveet ja teki kiltin tytön elämästä hieman jännittävämpää.

Amerikassa perheeseeni kuului äiti, isä, veli (saman ikäinen kuin minä) ja kolme vuotta nuorempi pikkusisko, sekä läjä lemmikkejä, joiden lukumäärä vuoden aikana vaihteli hieman. Parhaimmillaan kaksi koiraa ja neljä kissaa teki elämästä kiinnostavan jopa silloin, kun ei olisi voinut vähempää kiinnostaa puhua kenellekään englantia tai hymyillä jatkuvasti. (Suomalainen perusmökötysilme ei tullut siellä kuuloonkaan - kaikki luulivat, että olin pahalla päällä tai muuten vain jokin oli huonosti. Yritä sitten siinä selittää, että ei ei, mä näytän tältä aina.)

                             

        Adamsien kotitalo New Hopessa sijaitsi tien toisella puolella High Schooliani.

Amerikassa kaikki oli pienen paikkakunnan tytölle todellakin suurta. Minnesotassa on Yhdysvaltojen suurin ostoskeskus. Sen sisällä on huvipuisto. Ihan oikea huvipuisto tukkijokineen ja vuoristoratoineen, sekä kolme kerrosta kauppoja kaupan perään. Meni lähes koko 11 kuukautta, ennen kuin totuin siihen, että aamiaisen jälkeen ei voinut syödä mitään koko päivänä, koska pannukakkujen ja munakkaan jälkeen oli niin täpöten täynnä. Ravintoloissa sai ilmaisella aina uuden ja uuden lasin limukkaa (tai mehua tai jääteetä tai kahvia tai mitä nyt ikinä satut haluamaankaan veden lisäksi), autotiet näyttivät aluksi miljoonakaistaisilta ja sillat lähinnä pelottavan monimutkaisilta härveleiltä. Mihinkään ei päässyt ilman omaa autoa, eikä kukaan edes halunnut yrittää. Koulussa oli yli 5 000 oppilasta ja joka paikassa oli metallinpaljastimia eikä ulkona saanut liikkua alaikäisenä yhdeksän jälkeen illalla yksinään.

Kulttuurishokki oli ilmeinen ja jokseenkin pakollista kauraa teini-ikäiselle vaihtarille. Kolme ensimmäistä kuukautta olivat kuin mistä tahansa vaihtarioppikirjasta - koulussa ei ystäviä, ei mitään tekemistä, muut vaihtarit puhuvat huonoa englantia, ärsyttää, tietokoneella käyttörajoitukset ettei jäisi liikaa suremaan kotimaata. Kaikki oli tyhmää ja koko maa toimi väärin ja Suomessa asiat olivat paremmin, joitain pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta.

Mutta niin vain kaikki muuttui pikkuhiljaa paremmaksi. Koin niin paljon uutta, että nykyään on vaikea edes käsittää sitä kaikkea. Tuohon aikaan olin minäkin siirtymässä digiaikaan, mutta silti kameran kautta ei huomannut kuvata mitään, mitä nykyään kaipaisi muistinsa piristykseksi. (Tähänkin merkintään löysin vain ihan ihkaoikeita paperikuvia!) Kaikki tuntuivat ensimmäisen puolen vuoden jälkeen jo niin luonnolliselta ja yksinkertaiselta, etteivät asiat tuntuneet kuvaamisen arvoisilta. Se tietysti harmittaa näin jälkeen päin paljon.

                               

              Jouluaattona kokoonnuttiin sukujuhliin syömään italialaista ruokaa, keskiyöllä käytiin vielä jumalanpalveluksessa.

Suuria tilaisuuksia tuohon vuoteen mahtui paljon. Oli outo, uusi joulunvietto: joulupäivän aamuna perheen kesken avattiin lahjoja (joita minäkin sain mielin määrin, josta olin aivan ällikällä lyöty), päivällisellä notkuivat pöydät kalkkunaa ja bataattihöystöä, jonka yksi maistuvimmista aineksista olivat vaahtokarkit. Perhe ja suku oli Adamseille amerikkalaiseen tapaan tärkeä osa mitä tahansa päivää, joten vietimme usein aikaa myös setien ja tätien ja serkkujen luona. Uutena vuotena ei ammuttu raketteja, mutta sentään laskettiin kymmeneen ja puhallettiin paperitorviin hassut hatut päässä. Halloweenia pääsin viettämään Harry Potter -hahmoksi pukeutuneena.

Joulun jälkeen elämä vasta alkoikin. Koulussa oli koko ensimmäisen lukukauden kestänyt lukujärjestys vihdoin ohi (sain jopa kuukauden oppilas -palkinnon kemiasta. Sen kun olisi Suomen lukion kemian opettajani nähnyt! Hah hah!) ja sain valita toisen puolikkaan vähän rennommaksi. Tuolloin tapasin myös aivan sattumalta eräällä vapaatunnilla Katien, josta tulikin yksi parhaimmista ystävistäni melkein heti. Olin tuskin koskaan kotona, sillä olimme jatkuvasti menossa jossain, syömässä ravintoloissa ja katsomassa leffoja ja hihittelemässä ihastuksille. Pääsin Katien mukana myös kasinolle uhkapelaamaan. Hänen perheensä jopa otti minut mukaan viereisen osavaltion vesipuistoparatiisiin, Wisconsin Dellsiin, jossa yövyimme mahtavassa hotellissa ja lilluimme jos jonkinlaisessa vedessä viikon ajan. Eikä tämä amerikkalaisen vieraanvaraisuuden mukaan maksanut minulle senttiäkään. Ilman Katietä vaihtovuoteni olisi ollut varmasti kovin mukava, mutta niin hyvän ystävän löytymisen kautta siitä tuli loistava.

Minä ja Katie katsomassa sateisena päivänä koulumme haavipallo-ottelua. (Lacrosse siis kyseessä.)

Tuo aika menikin kuin siivillä. New Hope ja Adamsit olivat toinen perheeni ja kotini, olin vihdoin löytänyt paikkani oudossa maassa, jonka tavat tuntuivat jo normaaleilta jopa ulkomaalaisen silmin. Näin uneni englanniksi ja joutuessani puhumaan suomea en yhtäkkiä muistanut miten se tapahtuu. Olin joutunut käymään läpi monia tunteita, hyviä ja huonoja, ja huomasin muuttuneeni sosiaalisemmaksi ja rohkeammaksi kuin aikaisemmin. Ymmärsin, että selviäisin kyllä mistä tahansa, jos olen parin viikon maassavieton jälkeen kyennyt pitämään koulussa puheita englanniksi vieraille ihmisille vielä hyvin arvosanoin. Osallistuin koulun musikaalin tekoon soittamalla klarinettia bändissä, kävin yksinäni shoppailemassa ja osallistuin prom-tanssiaisiin. Asiat alkoivat jännittää vähemmän ja lähtö ahdistaa enemmän.

Täytin Amerikassa myös 18. Veljeni antoi täytettäväkseni toisen päiväkirjan, jotten koskaan unohtaisi viettämääni aikaa heidän parissaan. Teimme perheen kesken kaikenlaista leffailloista amerikkalaisen pesäpallopelien katselemiseen livenä. Pian oli kuitenkin jo viimeinen viikko koulussa ja lopulta valmistuin muiden senior-oppilaiden mukana. Sain hienon mitallin todistukseni normaalia paremmasta keskiarvosta ja sain olla ensimmäisiä, jotka kävivät kättelemässä rehtoria ja nostamassa valmistujaislakin tupsun toiselle puolelle päätä.

Hyvä, Paula! Valmistujaisia juhlimme luonnollisesti veljeni kanssa yhtä aikaa. En muuten erityisemmin pidä amerikkalaisista kakuista.

Koulu oli vihdoin ohi ja aikani Minnesotassa tuli päätökseen. Taakse jäi miljoona muistoa ja palava halu palata takaisin. Seuraava reissuni takaisin oli kuitenkin ikävissä merkeissä ja yllättäen kolmen vuoden jälkeen kotiinpaluustani. Katien äiti kuoli nopeasti edenneeseen syöpään ja Katie lennätti omilla rahoillaan minut hautajaisiin muutaman päivän varoitusajalla. Kolmessa vuodessa olivat tietysti tutut paikat ja ihmiset muuttuneet. Silti mielessäni aina palaan siihen maailmaan, jonka jätin 2005 keväällä taakseni, kun keltainen koulubussi vei meidät pois perheittemme luota, kohti lentokenttää.

Äiti, sisko, minä, veli ja isä viimeisinä minuutteina, ennen kuin lähdin matkaamaan takaisin Suomeen. Taktisesti valitsin kuvan, jossa kukaan ei itke naama punaisena.

Nykyään host-vanhempani asuvat Kaliforniassa isän työn perässä, veljelläni on lapsi ja hän on naimisissa ja siskoni muutti juuri omaan yksiöön. Enää ei ole mitään syytä käydä New Hopessa, mutta muistoajelu siellä on aina pakollinen Amerikkaan asti päästessä. Olen jo hyväksynyt sen, että asiat lopulta muuttuvat, mutta ainakin tuolta vuodelta sain omaan elämääni niin paljon positiivisuutta, etten ikinä vaihtaisi sitä aikaa pois!

- Paula

P.S. Voi että kun pääsisi taas pian mussuttamaan epämeksikolaista pikaruokaa! :D

Taco Bell oli halpaa ja hyvää ja nam nam.