Mulle lukion ykkösen jälkeen ulkomaille vuodeksi lähteminen oli, niin kliseistä kuin se vaihtaripiireissä onkin, maailman paras ratkaisu ja ehkä elämäni parasta aikaa. (Ainakin siihenastisen elämäni mittakaavassa.) Se oli kallista hommaa ja olenkin ikuisessa kiitollisuudenvelassa isälleni, joka toteutti mun haaveet ja teki kiltin tytön elämästä hieman jännittävämpää.
Amerikassa perheeseeni kuului äiti, isä, veli (saman ikäinen kuin minä) ja kolme vuotta nuorempi pikkusisko, sekä läjä lemmikkejä, joiden lukumäärä vuoden aikana vaihteli hieman. Parhaimmillaan kaksi koiraa ja neljä kissaa teki elämästä kiinnostavan jopa silloin, kun ei olisi voinut vähempää kiinnostaa puhua kenellekään englantia tai hymyillä jatkuvasti. (Suomalainen perusmökötysilme ei tullut siellä kuuloonkaan - kaikki luulivat, että olin pahalla päällä tai muuten vain jokin oli huonosti. Yritä sitten siinä selittää, että ei ei, mä näytän tältä aina.)
Adamsien kotitalo New Hopessa sijaitsi tien toisella puolella High Schooliani.
Amerikassa kaikki oli pienen paikkakunnan tytölle todellakin suurta. Minnesotassa on Yhdysvaltojen suurin ostoskeskus. Sen sisällä on huvipuisto. Ihan oikea huvipuisto tukkijokineen ja vuoristoratoineen, sekä kolme kerrosta kauppoja kaupan perään. Meni lähes koko 11 kuukautta, ennen kuin totuin siihen, että aamiaisen jälkeen ei voinut syödä mitään koko päivänä, koska pannukakkujen ja munakkaan jälkeen oli niin täpöten täynnä. Ravintoloissa sai ilmaisella aina uuden ja uuden lasin limukkaa (tai mehua tai jääteetä tai kahvia tai mitä nyt ikinä satut haluamaankaan veden lisäksi), autotiet näyttivät aluksi miljoonakaistaisilta ja sillat lähinnä pelottavan monimutkaisilta härveleiltä. Mihinkään ei päässyt ilman omaa autoa, eikä kukaan edes halunnut yrittää. Koulussa oli yli 5 000 oppilasta ja joka paikassa oli metallinpaljastimia eikä ulkona saanut liikkua alaikäisenä yhdeksän jälkeen illalla yksinään.
Kulttuurishokki oli ilmeinen ja jokseenkin pakollista kauraa teini-ikäiselle vaihtarille. Kolme ensimmäistä kuukautta olivat kuin mistä tahansa vaihtarioppikirjasta - koulussa ei ystäviä, ei mitään tekemistä, muut vaihtarit puhuvat huonoa englantia, ärsyttää, tietokoneella käyttörajoitukset ettei jäisi liikaa suremaan kotimaata. Kaikki oli tyhmää ja koko maa toimi väärin ja Suomessa asiat olivat paremmin, joitain pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta.
Mutta niin vain kaikki muuttui pikkuhiljaa paremmaksi. Koin niin paljon uutta, että nykyään on vaikea edes käsittää sitä kaikkea. Tuohon aikaan olin minäkin siirtymässä digiaikaan, mutta silti kameran kautta ei huomannut kuvata mitään, mitä nykyään kaipaisi muistinsa piristykseksi. (Tähänkin merkintään löysin vain ihan ihkaoikeita paperikuvia!) Kaikki tuntuivat ensimmäisen puolen vuoden jälkeen jo niin luonnolliselta ja yksinkertaiselta, etteivät asiat tuntuneet kuvaamisen arvoisilta. Se tietysti harmittaa näin jälkeen päin paljon.
Jouluaattona kokoonnuttiin sukujuhliin syömään italialaista ruokaa, keskiyöllä käytiin vielä jumalanpalveluksessa.
Suuria tilaisuuksia tuohon vuoteen mahtui paljon. Oli outo, uusi joulunvietto: joulupäivän aamuna perheen kesken avattiin lahjoja (joita minäkin sain mielin määrin, josta olin aivan ällikällä lyöty), päivällisellä notkuivat pöydät kalkkunaa ja bataattihöystöä, jonka yksi maistuvimmista aineksista olivat vaahtokarkit. Perhe ja suku oli Adamseille amerikkalaiseen tapaan tärkeä osa mitä tahansa päivää, joten vietimme usein aikaa myös setien ja tätien ja serkkujen luona. Uutena vuotena ei ammuttu raketteja, mutta sentään laskettiin kymmeneen ja puhallettiin paperitorviin hassut hatut päässä. Halloweenia pääsin viettämään Harry Potter -hahmoksi pukeutuneena.
Joulun jälkeen elämä vasta alkoikin. Koulussa oli koko ensimmäisen lukukauden kestänyt lukujärjestys vihdoin ohi (sain jopa kuukauden oppilas -palkinnon kemiasta. Sen kun olisi Suomen lukion kemian opettajani nähnyt! Hah hah!) ja sain valita toisen puolikkaan vähän rennommaksi. Tuolloin tapasin myös aivan sattumalta eräällä vapaatunnilla Katien, josta tulikin yksi parhaimmista ystävistäni melkein heti. Olin tuskin koskaan kotona, sillä olimme jatkuvasti menossa jossain, syömässä ravintoloissa ja katsomassa leffoja ja hihittelemässä ihastuksille. Pääsin Katien mukana myös kasinolle uhkapelaamaan. Hänen perheensä jopa otti minut mukaan viereisen osavaltion vesipuistoparatiisiin, Wisconsin Dellsiin, jossa yövyimme mahtavassa hotellissa ja lilluimme jos jonkinlaisessa vedessä viikon ajan. Eikä tämä amerikkalaisen vieraanvaraisuuden mukaan maksanut minulle senttiäkään. Ilman Katietä vaihtovuoteni olisi ollut varmasti kovin mukava, mutta niin hyvän ystävän löytymisen kautta siitä tuli loistava.
Minä ja Katie katsomassa sateisena päivänä koulumme haavipallo-ottelua. (Lacrosse siis kyseessä.)
Tuo aika menikin kuin siivillä. New Hope ja Adamsit olivat toinen perheeni ja kotini, olin vihdoin löytänyt paikkani oudossa maassa, jonka tavat tuntuivat jo normaaleilta jopa ulkomaalaisen silmin. Näin uneni englanniksi ja joutuessani puhumaan suomea en yhtäkkiä muistanut miten se tapahtuu. Olin joutunut käymään läpi monia tunteita, hyviä ja huonoja, ja huomasin muuttuneeni sosiaalisemmaksi ja rohkeammaksi kuin aikaisemmin. Ymmärsin, että selviäisin kyllä mistä tahansa, jos olen parin viikon maassavieton jälkeen kyennyt pitämään koulussa puheita englanniksi vieraille ihmisille vielä hyvin arvosanoin. Osallistuin koulun musikaalin tekoon soittamalla klarinettia bändissä, kävin yksinäni shoppailemassa ja osallistuin prom-tanssiaisiin. Asiat alkoivat jännittää vähemmän ja lähtö ahdistaa enemmän.
Täytin Amerikassa myös 18. Veljeni antoi täytettäväkseni toisen päiväkirjan, jotten koskaan unohtaisi viettämääni aikaa heidän parissaan. Teimme perheen kesken kaikenlaista leffailloista amerikkalaisen pesäpallopelien katselemiseen livenä. Pian oli kuitenkin jo viimeinen viikko koulussa ja lopulta valmistuin muiden senior-oppilaiden mukana. Sain hienon mitallin todistukseni normaalia paremmasta keskiarvosta ja sain olla ensimmäisiä, jotka kävivät kättelemässä rehtoria ja nostamassa valmistujaislakin tupsun toiselle puolelle päätä.
Hyvä, Paula! Valmistujaisia juhlimme luonnollisesti veljeni kanssa yhtä aikaa. En muuten erityisemmin pidä amerikkalaisista kakuista.
Koulu oli vihdoin ohi ja aikani Minnesotassa tuli päätökseen. Taakse jäi miljoona muistoa ja palava halu palata takaisin. Seuraava reissuni takaisin oli kuitenkin ikävissä merkeissä ja yllättäen kolmen vuoden jälkeen kotiinpaluustani. Katien äiti kuoli nopeasti edenneeseen syöpään ja Katie lennätti omilla rahoillaan minut hautajaisiin muutaman päivän varoitusajalla. Kolmessa vuodessa olivat tietysti tutut paikat ja ihmiset muuttuneet. Silti mielessäni aina palaan siihen maailmaan, jonka jätin 2005 keväällä taakseni, kun keltainen koulubussi vei meidät pois perheittemme luota, kohti lentokenttää.
Äiti, sisko, minä, veli ja isä viimeisinä minuutteina, ennen kuin lähdin matkaamaan takaisin Suomeen. Taktisesti valitsin kuvan, jossa kukaan ei itke naama punaisena.
Nykyään host-vanhempani asuvat Kaliforniassa isän työn perässä, veljelläni on lapsi ja hän on naimisissa ja siskoni muutti juuri omaan yksiöön. Enää ei ole mitään syytä käydä New Hopessa, mutta muistoajelu siellä on aina pakollinen Amerikkaan asti päästessä. Olen jo hyväksynyt sen, että asiat lopulta muuttuvat, mutta ainakin tuolta vuodelta sain omaan elämääni niin paljon positiivisuutta, etten ikinä vaihtaisi sitä aikaa pois!
- Paula
P.S. Voi että kun pääsisi taas pian mussuttamaan epämeksikolaista pikaruokaa! :D
Taco Bell oli halpaa ja hyvää ja nam nam.
