Muisteluiden viimeinen osa

Muutaman päivän päästä lähdetään vihdoin matkaan. Sitä ennen halutti kirjoittaa edellisen matkan viimeisetkin muistelot loppuun. Kirjoitusvuoro on Annalla!

Sillä välin kun Paula hakee omppua ja taistelee kahden kahjon kissamme kanssa, voinkin kertoa teille, että voisin tällä välillä olla pelaamassa pleikkaria, mutta uhraudun edellisen postauksen nöyryytysten (mainittakoon eräskin sangen edustava kuva Disney Storesta...) jälkeenkin vielä kirjoittamaan asiasta, joka yhdistää minua ja Paulaa ehkä eniten maailmassa heti kirjoittamisen jälkeen. Nimittäin RUOKA! Sen kaikissa ihanissa muodoissa. Luvassa myös joitakin Minneapolis-juttuja.

No niin. Ruoka. Kaikkien pahin vihollinen ja ylin ystävä. Amerikassa se on ravintoloissa aika lailla halpaa. Osaltaan tähän vaikuttavat työntekijöiden huonot palkat ja ruoan usein hieman kyseenalainen koostumus, vaan eipä mitään, hengissä ollaan vieläkin. Itseäni syvästi ärsyttää tippien antaminen, joka on lähestulkoon pakollista USAssa kaikissa palveluammateissa. Näihin kuuluu esimerkiksi kampaaja. Jep. Kampaajaa kuuluu tipata. Arvatkaa joutuiko kukaan meistä juoksemaan takaisin erääseen kampaamoon 8 dollarin hiustenleikkuun jälkeen. Ei tietenkään. Toim.huom. Se oli Anna.

Amerikkaan matkaavan on syytä myös huomata, että hinnat on aivan ääliömäisesti ilmoitettu ilman veroja. Minnesotan puolella vaatteet ja ruoka ovat verovapaita, mutta esim. pikaruokaloissa nuo tavallisen kansalaisen kiusat, eli verot, lisätään loppuhintaan vasta kassalla.

Oikeastaan tämä postaus on siis ihan samanlainen kuin tuo edellinenkin, mut hällä väliä.

Kun olen jälleen valituksen makuun päässyt, jatkakaamme samalla linjalla. Sinä ihanana, kauniina päivänä, kun minä, Paula ja Katie menimme Minneapolisin keskustassa käymään, tapahtui jotakin niin ärsyttävää, että meinasi pää haljeta. Olimme jo ajelemassa takaisin suu täynnä kaikenlaisia pikkuherkkuja ja auto täynnä kaikkea tosi siistiä Targetista (heh), kun saavuimme paikkaan nimeltä Columbia Heights. Autossa oli hyvä meno ja radio oli päällä, ja tämä ilmeisesti ärsytti lähellä ajavaa poliisia niin, että naikkonen pysäytti karhukoplamme. Katie oli juuri päässyt sanomasta, että täällä Columbia Heightsissa (Toim.huom. Se on hienostoalue.) on sitten sellaisia ketukkaan puoleisia poliiseja, jotka pysäyttelevät ihmisiä kun niillä ei ole parempaakaan tekemistä. Allekirjoittanut ei ottanut niin todestaan tätä hommaa, kunnes se sattui omalle kohdalle. Konstaapelitar kertoi pysäyttäneensä meidät ylinopeuden takia (hohhoijaa, itse ajoi meidän ohitsemme vain minuutteja aikaisemmin, ja voin kertoa, ettei kyseessä taatusti ollut takaa-ajotilanne), mutta sitten, kun tuli sakon kirjoittamisen aika, naikkonen vetäytyi kymmeneksi minuutiksi autoonsa. Sinä aikana karhukopla kihisi ja murisi ja odotti ja odotti, ja kun nainen tuli takaisin, hän olikin kirjoittanut lapun koskien Katien rekisterikilpeä. Amerikassa on todella yleistä, että auton rekisterikilven ympärillä on sellainen koristereunus. Vastaostetun auton rekisterikilven ympärillä on samanmoinen, joka mainostaa luonnollisesti sitä paikkaa, josta auto on ostettu. Näitä koristereunuksia myydään myös ihan autokaupoissa, eli mikään uusi juttu ei ollut kyseessä. Lappu kuitenkin koski juuri tätä - rekisterikilven kun pitäisi olla kunnolla näkyvissä ja näin ei poliisin mielestä ollut. Toim.huom. Kaupungille maksettavasta autoverosta saadaan vuosittain tarra, joka kiinnitetään rekisterikilpeen, ja tämä ei konstaapelin mielestä näkynyt kunnolla.

No niin. Sittenhän riemu vasta repesikin, kun päästiin kotiin ja huomattiin että kappas vain, ei tämä olekaan mikään sakko. Siinä oli vain numero, johon piti soittaa ja tiedustella sakon suuruutta. Ensin luulimme, että Katien piti mennä oikeuden eteen asian takia, mutta myöhemmin selvisi, että sakko olikin noin 170 dollaria. ISO RAHA.

Kaiken kukkuraksi, kun istuimme viimeistä kertaa Taco Bellissä, katselimme huviksemme ohitse ajavia, drive through'n läpi käyviä autoja, (en nyt muista tarkkoja lukuja), mutta huomattavan monella oli tämä rekisterisuojus ja vielä pahempaa, vanha tarra - eli vero oli maksamatta. Oli joukossa muutama sellainenkin, jolla tarraa ei oikein näkynyt. Kyllä ärsytti.

Tästä päästäänkin hienolla aasinsillalla takaisin päivän toiseen aiheeseen eli Minneapolisiin.

Minneapolisin (HUOM. EI -POLIKSEN) taivaanrantaa.

Ennen tätä kauhukertomusta matkasimme luonnollisesti tähän kuhisevaan suurkaupunkiin, jossa oli ehkä siistein baari ikinä. Ei huolta, ei seuraa noloja kännikuvia tai mitään halpojen drinkkien hehkutusta, sillä emme koskaan päässeet käymään tässä juottolassa. Ajelimme auringonvalaisemaa katua pitkin tuona sunnuntaipäivänä ja katsoimme, että mikä ihme ja kumma tuolla edessä menee. Sehän oli Pedro's Pub! Sitten ajoimme lähemmäs ja huomasimme että se olikin Pedal Pub, mutta Pedro-Paula luki väärin ja kuulutti kovaan ääneen, että HEI, KATTOKAA, PEDRO, HEHEH, SIISTIÄ.

Noi takana olevat saa vain chillata, ku muut polkee. Yleensä se on
 päivänsankari, joka takana möllöttää.

Kyseessä on siis poljettava baari, jonka voi vuokrata käyttöönsä joksikin osaksi päivää. Keskellä on baarimikko, jolla on ohjauspyörä, ja sivuilla istuskelevat kuomat poljeskelevat menopeliä eteenpäin keskellä suurkaupungin autoteiden vilinää. Hauskaa! Voi juoda kaljaa ja sitten polttaa kalorit samalla.

Aikamme yksisuuntaisia pyörittyämme löysimme vanhan tuttumme, eli Targetin. Targettejahan on monenlaisia, joista lempparimme on Super Target, jotka ovat kooltaan hiukan isompia (siis VALTAVIA) ja niissä myydään myös ruokaa. Usein niiden yhteydessä on jokin ruokapaikka. Mutta tämä Minneapolisin Target! Se oli VIELÄ isompi! Siinä oli kaksi kerrosta ja se sijaitsi Target Corporationsin, tai minkälien, vieressä, joten ristimme sen Mega Targetiksi. Siinä oli hienot pyöröovet sisälle, oli oma parkkikellari, siistin näköisen toimistot vieressä, joiden logotkin oli hopeaa... Oli se hianoa. Toim.huom. Kyllä kelpasi.

Tällainen kaveri löytyi Mega Targetista, mutta sitä ei
 saanut ostaa. :(

Hienointa kuitenkin olivat rullaportaiden vieressä kulkevat toiset rullaportaat OSTOSKÄRRYILLE! Se aiheutti suurta hilpeyttä karhukoplassa. Todella suurta. Siitä hyvästä saatte nähdä blogimme harvinaisuuden, nimittäin videon! Ty-dyy!

Meillä olis ollut yks toinen tosi hyvä video tosta samasta hommast,a mutta joku valopää oli kuvannut sen vinottain... Ja se oli Paula se valopää. Siinä olisi myös näkynyt hienosti tuo Annan hieno mekko, joka tuossa äsken vain vilahti! Oo, se on hieno.

Kaikkien näiden seikkailujen jälkeen kävimme seuraavana päivänä hemmottelemassa kärsineitä ruumiitamme niin Bruegger'sin bageleillä, jo mainitulla kampaajareissulla, sekä manikyyrillä, vaikka Katie kyllä ottikin pedikyyrin. Ne bagelit olivat tosi hyviä, by the way. Nam. Kaikille Suomessa bageleitä syöneelle tiedoksi, että kyseisissä bageleissä oli sisällä vain cream cheeseä eli USAn versiota tuorejuustosta. Sitä oli jos jossakin maussa, Paula otti maustamattoman ja minä otin savulohen. Toim.huom. Siinä oli oikeasti lohenpaloja eikä vain E-koodeja. Bageleissä itsessään oli myös valinnanvaraa: oli kokojyvää, tummaa, rusinaista, sipulista, valkosipulista, oreganoa, juustoja, chiliä, mustikkaa... Kaikennäköistä. Niistä ei kyllä löydy kuvaa, kun oli niin kiire syödä niitä.

Mut kynsistä löytyy kuvia! Nannu koki tällä elämänsä ensimmäisellä manikyyrireissulla myös elämänsä ensimmäisen kulmakarvavahauksen. Ja sehän oli nopeaa ja kivutonta ja halpaa (8 dollaria), miksei Suomessa tehdä sellaista? Ei ainakaan Oulussa. Mutta seuraavaksi pullosormet! Paulalla on noi nynnyn tytön väriset.

Kuva otettu missä muuallakaan kuin Perkinsissä.

Ja ku kuitenkin haluatte nähdä niin tässä myös kuva hiuksista ja näkyy kai ne kulmatkin nyt ihan tarpeeks hyvin.

Siinä Nannu maistelee ensimmäisiä White Castle -herkkuja.

No, ei ne kyllä oikeastaan näy. Toi takki on muuten Targetista kanssa! Hehe. Tämä kuva taas on otettu White Castlessa, joka on sellainen paikka josta saa pikkupikkuisia hamppareita ja hyviä ranskiksia. Ja mä olin halunnut maistaa niitä niiiiiin kauan. Siis niin kauan. Toim.huom. Huomaatteko tuon juomapullon tuolla? Sehän on lasten koko Amerikassa! Jotenkin tuolla valtameren tuolla puolen tottuu noihin valtaviin kokoihin ja White Castlessa pitikin käydä täyttämässä tuota beibikuppia, kun jäi muka jano vielä. Vähän kyllä hävettää. Toisaalta, tekstin kirjoittajan mielestä kaikki matkallamme oli joko hirvittävän sokerista, suolaista, tai muuten vain täynnä makua, että janohan siinä tulee väkisin. Light-juomat eivät maistuneet yhtään oikeanlaisilta ja olimmekin hieman paniikissa, kun piti joko litkiä tiskivettä, tai juoda sokerijuomia, joista tuli taas jano. No, onneksi on myös muuta juomaa kuin limpparia. Vai onko?

Ruokateemaamme sopii mainiosti myös maininta Annan lempipaikasta maan päällä heti Targetin ja Mall of American jälkeen. Nimittäin Caribou Coffee. Se on Minnesotalainen kahvilaketju, josta saa aivan sietämättömän ihania juomia - oma lempparini on Campfire Mocha, jossa on espressoa, maitoa, suklaasiirappia joko tummana, valkoisena tai maitosuklaana, kermavaahtoa, suklaalastuja ja vaahtokarkkeja! Kaloreita on tuhatsatamiljoonaa. Paulan lemppari on Chai Latte -tee kylmänä tai kuumana. Kumpikin on myös aivan heikkona Caribou Coffeen smoothieseen, jossa on mangoa, limeä ja appelsiinia. On nannaa.

Jokaiseen kahviin voi myös valita "moose"-vaihtoehdon,
 joka on sama kuin doppio eli tupla-annos espressoa.

Ja kun noista koista on jo mainittu, Caribou Coffeen herkkuja saa kolmessa koossa. Jos ottaa Mediumin niin saa jo aika lailla kahvia, mutta Large sisältää yli puoli litraa tavaraa!

Tarinoita olisi tietysti vielä jaettavana - esimerkiksi reissustamme purkamaan Katien autotallia tavarasta - mutta ehkä jätämme ne muihin kertoihin. Toim.huom. Seuraavan kerran kirjoitammekin jo matkan päältä!

Heippa!
Anna ja toim.huom.-Paula sekä nukkuvat kissat.