Amerikka osa 1, osa 2/3

Anna on lähtenyt sukuloimaan ja ystävöimään Turkuun, joten minä yritän pitää itseni kiireisenä kissoille huutamisen välissä, jottei iske ikävä tai tylsyys. Kumpikin on nimittäin, noh, tylsää. Siispä ajattelin jatkaa meidän viime vuoden reissun muistelua. Ei huolta, Annakin saa äänensä kuuluviin, sillä aiemmin teimme oikein muistilapun niistä asioista ja kuvista, joita voisi tänne laittaa. Anna kirjoitti aivan itse myös kyseisen lapun, joten en ole edes aivan varma, mistä aion nyt kertoa...

Viimeksi jännittävä kertomuksemme siis loppui State Fairin kuvailuun. Aika huono cliffhanger, mutta se nyt riittäköön. Seuraavaksi voidaankin siirtyä muihin uusiin juttuihin, jotka Anna ainakin koki ensimmäistä kertaa, ja minäkin ensimmäistä kertaa vuosiin.

Katie rakastaa ohrarieskaa. Siis todella, todella rakastaa sitä. Vien sille aina pussikaupalla kyseistä leipää, joka saa tulliviranomaiset aina vähän ihmetyksen valtaan. Itse en asiaa ihmettele, koska a) pidän itsekin rieskasta ja b) voisinkin pyytää Katietä seuraavan Suomen-matkan tiimellyksessä tuomaan minulle PUMPERNICKEL-LEIPÄÄ. Pumpernikkeli eli hapanlimppu on vienyt sydämeni. Vaihtoni aikana kaipasin ruisleipää kunnon suomalaisen tapaan järjettömiä määriä (onneksi host-äiti löysi jostain ihan oikeaa hapankorppua, joka auttoi hieman tuskaani vaalean leivän paratiisissa), mutta mielestäni oikeanlaista ruisleipää ei saanut mistään. Niinpä perheeni alkoi ostaa meille pumpernikkelileipää. Siitä tuli uusi suosikkini. Vaikkei se tietystikään muistuta ruisleipää muuten, kuin tummalta ulkonäöltään, on se silti ah, niin hyvää. Kävipä sitten niin onnellisesti, että Annakin rakastui tähän hapanlimpuksikin kutsuttuun, hieman makeahkoon leipään. Kun päälle laitetaan sipaisu (eli paksu siivu) OIKEAA cream cheeseä (eli Philadelphia-tuorejuustoa) niin aijai, siinäpä vasta aamupala/iltapala/jälkiruoka/no teki vain mieli syödä.

Joskus sitä vain kaipaa aivan omituisia asioita vieraasta maasta.

Jotain ehkä kertoo mun mielihalujen suurudesta se, että tätä leipää piti lähteä suoraan State Fairin jälkeen metsästämään, koska en vain kestänyt enää hetkeäkään ilmankaan. Onneksi ei ole temppu eikä mikään löytää Amerikasta 24/7 auki olevia ruokakauppoja joka kulmasta.

Suurin ilo kuitenkin repesi, kun seuraavana päivänä läksimme Katien ja minun lempipaikkaan - Targetiin. Miten sitä sitten kuvailisi? No, Target on vähän niin kuin K-Citymarket tai Prisma. Vain paljon kivempi ja suurempi ja hienompi ja siellä on aivan kaikkea. Mm. apteekki. Super-Targetissa on tavarapaljouden lisäksi myös ruokakauppaosio. On fyysiesti mahdotonta kävellä Targetiin ja olla ostamatta jotain. Niin kävi myös meille.

Anna ja Dollar Section, eli hyllyköt, jossa kaikki tavara maksaa
vain yhden dollarin. Olisittepa nähneet tytön ilmeen, kun
vihdoin hänkin pääsi tähän paratiisiin ostamaan kaikkea turhaa,
mutta tietysti todella tärkeää. 

Jos muistini ei aivan petä, niin käytimme ainoastaan ensimmäisen Target-vierailun aikana monta sataa dollaria kaikkeen vaatteista ja kengistä DVD-levyihin ja laukkuihin ja meikkeihin ja koruihin ja koulutarvikkeisiin ja ties mihin. Jo ensimmäisellä kerralla myös addiktoiduin nykyään Suomessakin myytäviin Vitamin Water -juomiin. Nämä tosin ovat kotimaassaan kolme kertaa halvempia (siis oikeasti, yksi pullo maksaa yhden dollarin, ainakin Targetissa!) ja myös puolet suurempia. Itkin ilosta, kun ensimmäisen kerran näin meidänkin lähikaupassa näitä juomia. Toisen kerran itkin, kun näin niiden suolaisen hinnan. Sama pätee mm. Arizona-jääteehen ja Snappleen. Huoh.

Vaikka Target ei ollut minulle enää mikään uusi juttu, niin löysimme sentään jotain, jota minäkään en ollut aiemmin kokenut! Nimittäin Trailer Parkin!

Katien poikaystävän kämpän lähettyvillä oli hyvin siistinä pidetty alue, jossa
kaikki talot ovat toistensa kopioita ja muisuttavat pitkää asuntoautoa.

Trailer Park eli asuntoautoalue oli hauska kokemus mulle. Näin vain mielessäni kaikki lukemattomat elokuvat, joissa köyhemmät ihmiset asuvat oikeiden asuntovaunujen päällä, pahan paikan tullen kiskaisten talon mukaansa tien päälle. Katie romutti mielikuviani kuitenkin vähän -  useimmat näistäkään taloista eivät oikeasti ole pyörien päällä. Silti tämä asumismuoto on erittäin halpa oikean talon omistamiseen verrattuna ja asuntoautoalueet edelleenkin liittyvät köyhyysrajojen hujakoilla eläviin.

Vaikka ajattelimmekin tehdä erikseen vielä muistelon ruokapaikoista, niin kerrottakoon tähän väliin, että Annan hienostunut maku ei loppunut Perkinsiinkään. Tämä aamupaloistaan kuuluisaksi tullut ruokapaikka on edelleen yksi minun ja Katien vakiopaikoista. Jotkut näistä ovat myös auki vuorokauden ympäri, joten ei ole lainkaan outo ajatus, ainakaan Minnesotassa, lähteä keskellä yötä syömään pannukakkuja tai vastaavasti vaikkapa sipulirenkaita tai piirakkaa. Annan suosikki oli tietysti Bottomless Cup of Coffee, eli vapaasti suomentaen pohjaton kuppi kahvia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tarjoilija tuo pöytään kokonaisen pannun kahvia, ja sitä saa sitten hörppiä vaikka koko päivän, ainoastaan yhden kupin hinnalla.

Yummm! Siinä on onnellisia tyttöjä.

Tarjoilijoista puheen ollen. Taisimme yhtä poikkeusta lukuun ottamatta käydä aina tässä samassa ravintolassa. Kävi sitten niin hauskasti, että meidän epä-amerikkalainen englantimme ("It's a British accent, not a Finnish accent, mind you!") herätti mukavan tarjoilijamuorimme huomion jo ensimmäisellä kerralla. Nainen oli toki mukava muutenkin, mutta viimeistään viimeisenä päivänä, kun vielä epätoivon vallassa ahtasimme naamamme täyteen niitä ihania aamupalapannukakkuja, sama tarjoilija sai meidät onnenkyynelten valtaan muistaessaan meidät. Hän ei tarjoillut pöytäämme, mutta silti yhtäkkiä pysähtyi pöytämme viereen ja aito jälleennäkemisen valo valtasi hänen kasvonsa (tämähän kuulostaa joltakin naurettavalta harlekiinilta!) kun hän tunnisti meidän pallinaamamme ja alkoi kysellä iloisena suunnitelmistamme. Sinä hetkenä kun hän kosketti äidillisesti olkapäätäni ja hymyili suoraan silmiini, ajattelin, että ihmiskunnalla on vielä jotain toivoa.

Voitte tietysti kuvitella, miten tämä tilanne jatkui. Jos ette voi, niin kerron sen: "Tätä ei ikinä tapahtuisi Suomessa." Amerikkalaiset ovat tietysti tunnettuja jatkuvasta hymyilystään ja ystävällisyydestään, mutta tällä kertaa jokainen meistä huomasi tarjoilijan sydämellisyyden olevan aitoa. Se oli mukavaa ja sai vanhan, paatuneen sydämenikin lepattamaan onnellisesti. Harmi, että piti antaa tippi ihan muihin taskuihin. Sehän olisi saanut tästä ystäväliisyydenosoituksesta hyvät rahat!

Mutta jos luulitte, että meidän Amerikka-huuma olisi loppunut Targetiin ja Perkinsiin, olette väärässä! Kaiken tämän onnellisuuden ja jälleennäkemisen ja -kokemisen jälkeen paras paikka silti löytyy aivan Minneapolisin lentokentän vierestä. (Ei, en tarkoita nyt Ikeaa, vaikka sekin siinä on.) Nyt voitte kuvitella, että laulan vanhaa mainostunnaria: "Mall of Americaaaaaa!" Näiden sanojen kuuleminen saa meidät aivan villeiksi. Mall of America. Amerikan suurin ostoskeskus. Kolme (oikeastaan neljä) kerrosta satoja ja satoja kauppoja ja ravintoloita sen jo tätäkin kautta kuuluisaksi tulleen huvipuiston ympärillä. Rakennukseen kuuluu jo itsekseen valtavat kaupat, eli Sears, Macy's, Bloomingdale's ja Norsdstrom. Tänne ei todellakaan kannata lähteä, jos taskunpohjalla ei ole pennin hyörylääkään, sillä itkupotkuraivarit saavat valtaansa myös näin rauhallisen neidon kuin minutkin!

Tässä kohtaa on kai aiheellista mainita, että joskus materia siis aattaa vallata myös meidän hippisydämemme.

On aivan liian hämmentävää yrittää kertoa kaikkea, mitä Mall of Americalla voi tehdä, kaikkea missä voi käydä. Erikoisen meidän ensimmäisestä kerrasta teki kuitenkin se, että lymyiltyämme kotioloissa koko 9/11:n, eli terrori-iskujen muistopäivän, ajan, päätimme ehkä melko uhkarohkeasti lähteä tähän maamerkkiin ja loistavaan hyökkäyskohteeseen jo seuraavana päivänä. Aika moni muu oli meitä fiksumpi, sillä tämä valtava ostoskeskus oli lähes tyhjillään! Kiersimme huvipuistoa aivan rauhassa, mihinkään laitteeseen ei ollut erityisesti jonoa. Vartijoita poliisikoirineen oli joka paikassa. (Anna olisi tietysti halunnut mennä halimaan koiria heti, mutta vartijat olivat sen verran pelottavan näköisiä, että Katien kanssa vedimme Annaa pois koirien luota pikimmiten.) Shoppailun lomassa istuimme kolmannessa kerroksessa, vatsa täynnä Taco Bellin antimia, ja Katie totesi ääneen kaikkien meidän ajatuksemme: "What a way to go... out of this world." Jos tämä paikka räjähtää nyt, niin ainakin kuolemme onnellisina.

Ilmiselvästi missään ei räjähtänyt, joten tässä kuva Annasta ja hänen uudesta ystävästään, Pikachusta:

Hot Topic on kaikkien teinien lempipaikka, ja koska
me molemmat olemme ikuisesti sydämeltämme teinejä,
sieltä löytyy myös meidän käyttöön monia aarteita.

Ja koska en milloinkaan ole ehtinyt kasvaa myöskään Disney-vaiheeni ohi, myös Disney-store on ehdoton suosikkikauppa Mall of Americalla vierraillessa. Onneksi myös monet amerikkalaiset aikuiset ovat yhtä lapsellisia, joten vaatteissa on ihan oikeita aikuisten kokojakin. Yksi särö tässä ihanuudessa tosin on: siellä ei ole koskaan mitään Aladdin-kamaa! Aladdin on paras.

Kapteeni Koukku. Eikun Anna.

Näitä kuvia katsellessa alkaakin jo matkajalkaa vipattaa. Onneksi ilmaiseksi lentokoneeseen voi ottaa vain yhden 23 kg matkalaukun per pää, joten ostohulluutta on tietoisesti vähän rajoitettava. Siksi jokainen itseään kunnioittava reissumies ottaakin menomatkalla lähes tyhjän laukun mukaansa! Tämä ei tosin tietenkän liity millään muotoa Victoria's Secretin ja Bath and Boryworksin tuoksuttimiin.

Eihän tällaisia seinärivistöjä voi hullukaan ohittaa! Victoria's
Secret on tietysti loistava alusvaatekauppa, mutta meille
parasta antia ovat kuitenkin kaikki nämä tuoksut ja rasvat ja ah.

Mutta näihin shoppailuajatuksiin ja -tunnelmiin lopetan kuitenkin tämänkertaisen muistelon. Voisinkin mennä hieman tekemään tutkimusta siitä, kuinka monta suihkepulloa kylpyhuoneeseemme itse asiassa enää edes mahtuu...

Suomen kesästä nauttien ja varpaita lämmitellen,
Paula