Viimeiset päivät!

Mä ajattelin nyt paketoida tämän matkan myös virtuaalimaailmaan loppuun asti. Ollaan nyt oltu kotona viikko ja vasta nyt tuntuu siltä, että jaksaa ehkä kohta aloittaa taas normaalin elämän. Miksi aina tuntuu että kaipaa lomaa lomasta?

Meidän toiseksiviimeisin kokonainen päivä oli oikeastaan tosi mukava. Vietettiin se Annan ja Rachelin kanssa kolmestaan, käytiin Byerly'sissä, sellaisessa vähän hienommassa ruokakaupassa (ehkä voisi verrata Stockmannin Herkkuun, tosin mä sanoisin Byerly'sin olevan astetta hienompi ja suuri se ainakin on). Kipattiin myös mukaan Taco Bellit (oli pakko!) ja mentiin Rachelin yksiöön hengaamaan hetkeksi. Se on tosi söpö paikka, harmi kun olin ladannut kameran akun, mutta unohtanut laittaa akun takaisin kameraan sisälle... ja koko päivä meni tyhjällä kameralla! En siis saanut kuvaa mistään. Lopulta kuitenkin lähdettiin vielä kerran Mall of Americalle, vaikka kaikki vähän mietiskelivät rahan vähyyttä. Oltiin kuitenkin tehty parit palautukset aiemmin, joten tilille oli ilmaantunut ylimääräistä rahaa, joten... eihän kiusausta voinut vastustaa! Oli kuitenkin maanantai ja jo keskiviikkona lähti lento takaisin. Tavattiin siellä myös Rachelin ystävä Alex. En tiedä miten paljon miespuolinen henkilö nautti meidän shoppailupaikoista, mutta Rachelin sanojen mukaan, me ei aiota pysähtyä tai muuttaa suunnitelmia vain siksi, että hän on mukana!

No, mitä sitten ostettiin viimeisena shoppailukertana? Sitä kai luulisi että kaikki paikat on jo nähty eikä mitään tartu mukaan? VÄÄRIN. Käytiin Forever 21:ssa (vaatekauppa), josta kumpikin löysi kaikenlaista mukavaa, samoin Old Navystä (toinen vaatekauppa). Ostarin kakkoskerrosta kiertäessä kävin vielä nappasemassa mukaani vaikka mitä pientä, esim. juurikin sellaisen legendaarisen ison pöllökorun, joita pyörii netissä ainakin joka paikassa. Oli myös hauskaa ja hieman ärsyttävää löytää esimerkiksi Claire'sista (korukauppa) samoja koruja, kuin Suomesta voi löytää vaikkapa Glitteristä. Miten voikin olla, että olin juuri ottanut mukaani ne korut, joita sai myös Minnesotasta?

Tiistaina oli taas Katien koulupäivä ja haluttiin tietysti mennä mukaan. Ne muutamat tunnit olivat meille myös mukavaa kaksinkeskistä aikaa, eli toisin sanoen pystyimme puhumaan suomea ja kirjoittamaan läppärillä omia juttuja ilman, että piti ottaa myös muita huomioon. Kolmisen tunnin jälkeen käytiin vielä kiertelemässä St. Paulia ympäriinsä ja rakastuttiin siihen kaupunkiin entistä enemmän. Jamba Juice oli taas liian hyvää (pirtelöitä ja smoothieita, mmm, niin ihanan tuoretta), vaikka viereisen leipomon työntekijät vähän aiheuttivatkin meissä harmitusta ja suoranaista ärsytystä. Istuimme nimittäin heidän puolellaan rakennusta ja he supisivat keskenään siitä, että meidät pitäisi heittää pihalle, kun emme ole ostaneet heiltä mitään. Harmi vain, että Anna, joka oli juuri tiskillä tilaamassa itselleen skonssia, kuuli keskustelun ja sai osakseen tylyä asiakaspalvelua joka tapauksessa.

Miksi me ei voitaisi muuttaa St. Pauliin?! Se on jotenkin tosi hurmaava kaupunki. Se on tarpeeksi iso ollakseen iso, toisaalta tosi pieni Amerikan mittakaavalla, joten paikka on täynnä yhteisöllisyyttä ja yhteisiä projekteja. Joka paikassa oli esimerkiksi kylttejä, joissa kehotettiin kierrättämisen lisäksi muihin ekologisiin tekoihin. Eräskin ilta St. Paulin lähiössä käppäiltäessämme, huomattiin, että katuun oli upotettu runoja. (Tämä oli myös sama kerta, kun ohitsemme pyöräili kaksi teinipoikaa, jotka huusivat peräämme: "You're gay!" Sen kai piti olla loukkaus ja liittyä jotenkin siihen, että kyseisellä alueella oli paljon homojen oikeuksia näkyvästi kannustavia asukkaita.) En tiedä, jotenkin tämä kaupunki hurmasi niin minut kuin Annankin, Katiekin on jo lämmennyt ajatukselle, että siellä olisi todellakin mukavaa asua. Voi itku ja hammastenkiristys. Ehkä nostankin vain isot määrät opintolainaa ja painun opiskelemaan sinne?

Viimeisenä iltana käytiin tietysti myös ravintolassa syömässä, kuinkas muutenkaan. Valittiin vähän hienompi paikka, joka kyllä nyt harmittaa, sillä yhteen ruokailuhetkeen käytimme yhteensä enemmän rahaa kuin normaalisti viikossa. No, kerran sitä eletään! Harmi vain, että Anna ei jaksanut syödä pitsastaan (kyllä, hienoissakin paikoissa on hienoja pitsoja) edes puolia ja se herkku jäi sitten Katien ja Levin käytettäväksi jääkaappiin. Itse vetelin urheasti taconi (kyllä, hienoja tacojakin saa hienoista paikoista) loppuun. Onneksi koko päivänä ei oltu syöty mitään muuta, joten ei tarvinnut kierriskellä kotiin.

Emmehän me edes kotiin menneet saman tien. Katie ei olisi millään halunnut lopettaa päivää ja iltaa, enkä ihmettele tietenkään. Käytiin vielä Wal-Martissa (se oli ainoa paikka, joka oli tuohon aikaan enää auki muutamien ruokakauppojen lisäksi) ja ainahan sieltä jotain mukaan lähtee. Käytiinköhän koskaan missään niin, ettei oltaisi ostettu edes jotain sieltä? Tuskinpa! Byerly'sistäkin ostettiin jälkiruoat, brownieseja ja suklaakakkua. Hmm.

Tämä merkintä on kyllä melko pitkä ja tylsä, sori vain siitä! Kuvatkin ovat kamerassa piilossa ja akku on taas loppunut. Anna voisikin kirjoittaa vielä oman näkemyksensä matkustamisesta takaisin, sillä välillä ainakin näpsin kuvia Chicagon lähiöistä. Sekin kaupunki oli tosi kiva... Mutta keskiviikon ja torstain seikkailuista sitten myöhemmin! Näiden loppujuttujen kirjoittaminen on kai vähän enemmän meille itsellemme kuin kellekään muulle. Ehkä muistetaan tämä matka vielä vuosienkin jäkeen paremmin, kun ollaan muistettu kirjoittaa melkein jokaisesta päivästä jotain.

Kaiken kaikkiaan matka Amerikkaan ja Katien luokse oli mielestäni onnistunut. Tehtiin vaikka mitä, käytettiin paljon rahaa, syötiin maukasta ruokaa ja koettiin edelleen kaikkea uutta, miten pientä tahansa. Kotiin oli tietysti ihanaa tulla, kuten aina minkä tahansa matkan jälkeen. Täällä tuntuu kaikki niin pieneltä, jopa meidän asunto ja huonekalut näyttivät nukkekodin tavaroilta ensimmäiset hetket. On se hassua! Pysyn tietysti Katien ja Rachelin, sekä muun perheeni ja amerikkalaisten kavereitteni, kanssa yhteydessä jatkuvasti netin välityksellä, joten se auttaa pahimpaan ikävään. Mutta, kuten Anna varmasti kertoo seuraavan päivityksen aikana, tämä ehkä oli viimeinen matka, jonka me teemme yhdessä... vähään aikaan. Lähemmäs 30 tuntia stressaavassa ympäristössä ei tehnyt hyvää kummankaan hermoille, varsinkin kun toinen valittaa vieressä omasta mielestä aivan typeristä asioista. Hahaha. Toisaalta, nyt matkakuume alkaisi kohota kohti Iso-Britanniaa... jos täältä joskus vielä ulkomaille lähdetään, se tulee varmasti olemaan seuraava kohde. (No, älä koskaan sano 'ei koskaan' ja sitä rataa.)

Mukavaa, että jaksoitte lukea meidän ruokapäivityksiä! Haha! Blogin tilastojen katsominen oli erityisen hauskaa puuhaa. On tänne muutamat ihmiset eksyneet googlen kauttakin mitä hauskimmilla hakusanoilla. Ehkäpä vastaan niihin kiperiin kysymyksiin vielä joskus...


Arkeen hiljalleen pailailee
Paula ja nukkuvat kissat

Viimeinen viikonloppu.

Huh, mikä viikonloppu! Ei siksi, että oltaisiin tehty vaikka mitä ja juostu pää kolmantena jalkana joka paikkaan... oikeastaan aivan päin vastoin. En kuitenkaan mene sen kummemmin yksityiskohtiin, sillä yksityiskohtia ei oikeastaan ole. Ollaan kyllä ajeltu pitkin ja poikin ja olen tullut siihen lopputulokseen, että St. Paul olisi mahtava paikka asua. Miten tänne voisi muuttaa?

Meidän lähtö kuitenkin lähenee. Ylihuomenna pitäisi taas matkustaa miljoona tuntia. Tällä kertaa meillä on muistaakseni vähän hienommat koneet, joten matkan pitäisi olla ihan ok. Saa nähdä. Mulla on myös kolme kirjaa mukana.

Nyt pitäisi yrittää miettiä onko kaikki tuliaiset ostettu ja mahtuisiko laukkuun vielä pari sipsipussia ja jos mahtuu, kannattaako niitä edes ostaa. Nyt alkaakin olla viimeiset hetket ostaa yhtään mitään. Jos SINÄ kaipaat jotain Ameriikasta niin ilmottelepa niin sehän voi olla, että saatamma jopa tuoda sen mukanamme.

Tänään näen vielä kerran Rachelia ja huomenna mennään vielä kerran Katien kouluun. Ehkä käydään vielä kerran Taco Bellissä. Sitten rukoillaan että 23 kg ei tule liian nopeasti täyteen.

Toivottavasti Suomessa ja Oulussa ei ole liian kylmä. Ollaan kolme viikkoa oltu joka päivä lähempänä kolmeakymmentä astetta kuin kahtakymmentä, joten vähän voi tulla vilu. Mutta jospa vielä tämän ja huomisen ollaan LOMALLA.

Nyt menen herättämään Annan ja Katien. Mulla on nimittäin nälkä.

- Paula

... ennemmän kuin tuhat sanaa.

Kylläpä nämä päivät kuluu nopeasti! Tuntuu, että vastahan tänne kirjoitin, mutta sehän näytti olevan maanantaina. Ja nyt jo perjantaita eletään. Katsotaanpas mitä tällä viikolla ollaan ehditty tekemään.

Aivan, nyt muistan. Eräskin päivä kului taas kuin
hujauksessa Targetissa. Ja katsokaa mitkä Marimekko-
kopiot sieltä löytyi!

Käytiin taas White Castlessa. Tällä kertaa sain ostettuja mun lemppareita -
jalapenoburgereita ja juustoranskiksia!

Meille suositeltiin myös Texas Roadhousea. Teksaslaisittain hulluna ruokaa.
Tämä on mun annos. Alkuruoan olin jo syönyt. Tuolla sienisipuli-
muhennoksen alla oli pihvi. Nam. Vieressä bataatti kaneli-vaahtokarkki-
täytteellä...

Katiellä alkoi koulu sitten tiistaina. Meitä ei päästetty luokkaan sisään (vastoin
koulun sääntöjä) joten jäätiin käytävälle neljäksi tunniksi leikkimään
läppärillä. Ei haitannut! Melkein tekisi mieli hakea tänne kouluun.

Pakko kommentoida tätäkin ruokapaikkaa! Eilen aamulla alkoi kaikki ruoka jo
tulla korvista ulos jo pelkästään ruokaa ajattelemalla. Päätettiin sitten lähteä
voileipä/patonkipaikkaan nimeltä Which Wich. Huippu paikka! Ensin valitset
jonkun pussin. Sitten raksitat siihen mitä täytteitä haluat. Sitten pussi menee
linjastolle, kunnes se on valmis ja nimi huudetaan. Tällä kertaa Anna ei
ollut Zelda, niin kuin Jamba Juicessa.

Näyttää siltä, että tällä viikolla ollaan lähinnä vain shoppailtu ja ajeltu
ympäriinsä, koska erityisiä kuvia ei ole tarjolla. Eilen kuitenkin minä ja Katie
lähdettiin Katien lempibändin (Rascal Flatts - kantrimusiikkia) keikalle
State Fairille.

Lämppäribändejä oli KOLME. Kuuntelin siis neljä tuntia kantrimusiikkia, jota
kuta kuinkin vihaan. Levi oli kuitenkin ostanut liput ja Katie otti minut kaverikseen,
joten ei sitä kehdannut valittaakaan. Parempaa kuvaa alueesta ei ole nyt
tarjolla, kello oli jo pimeän puolella kun itse pääbändi astui lavalle, eikä
mun kameralla kyetä yökuvaukseen. Hienoa ja erittäin äänekästä oli.

Hahaha. Oltiin Targetissa. YLLÄTTÄEN. Katsokaa näitä
ilmastointiteippikuvioita! Siellä on mm. Justin Bieber. :D
(Kuvia voi muuten klikata isommaksi.)

En nyt saa näitä kuvia oikeaan järjestykseen. Mutta näillä mennään. Tässä ollaan
samalla Target-reissulla. Anna löysi kaverin. Niin kuin kuvasta voi päätellä.
Sanoin: "Et voi ottaa sitä. Sulla on jo Herra Perunapää Toy Storystä."

Ollaan myös tavattu Rachelia ja Iania sillä välin kun Katie oli koulussa. Tällä viikolla mun kuvat on hyvin epäonnistuineita ja suttuisia, joten en kehtaa laittaa niitä tänne. Näillä siis mennään. Lyhyesti sanottuna tämä viikko on siis mennyt melko rauhallisissa merkeissä... mitä nyt viime yönä konsertista kotiin tullessa meinattiin ajaa kahden peuran päältä. Huusin kuin vietävä. Pimeän tullessa peurat ja kalkkunat ja kilpikonnat (oikeasti!) poukkoilee pitkin teitä todella typerän pelottomasti. Päivällä myös hanhet käppäilevät ison risteyksen läpi aivan rauhassa, ei niitä mitkään autot kiinnosta. Tai kuolema.

Tällä hetkellä mieltä vaivaa väärinymmärrys - tulin eilen 40 asteen helteessä kipeäksi ja Anna luuli, etten halua lähteä mihinkään ja Katie lähti nukkumaan. Kello on kaksitoista. Hän taitaa olla myös kipeytynyt. Meidän oli kuitenkin tarkoitus mennä viimeistä kertaa Mall of Americalle... siihen hommaan ei voi koskaan olla liian sairas!

Kurkkua kivistelee
Paula

Matkapäivitys

Tänään on sunnuntai ja Anna kirjoittaa. Viimeksi puhuttiin siitä kuinka Paula meni tapaamaan host-perheensä siskoa ja veljeä ja veljen perhettä. Se meni hyvin - sillä välin kun Paula seikkaili siskonsa kanssa tietöiden läpi veljen talolle, Anna oli kotona Levin ja Katien kanssa syömässä pitsaa ja katsomassa USAn Big Brotheria. Tiedoksi kaikille: Suomen Big Brother häviää 6-0 tälle Amerikan vastaavalle. Suomessahan ohjelmassa on kyse viinasta ja seksistä, täällä se on enemmänkin kuin Selviytyjät. Kaikki strategioi ja talo on jakautunut eri leireihin, niin sanotusti.

Ai niin, Amerikan pitsatkin on erilaisia. Mut hyvää oli. Tilattiin Domino's-pitsat kotiin ja lättyjen mukana tuli paitsi jälkiruoka, joka oli sellainen kanelilla ja sokerilla päällystetty pullankaltainen leipä, myös sellaisia leipähommeleita joita dipattiin kastikkeeseen. Oikeastaan kaikki oli tehty pitsataikinasta, joka oli rasvaista ja kuohkeaa ja leipäisää ja hyvää.

Sillä välin Paula söi tällaista pitsaa:

Aito italialainen kiviuunipitsa Ianin vaimon ystävän pikkuisessa ravintolassa
St. Paulissa.

Oli vähän erilaista. St. Paul muuten on tosi kiva kaupunki, siellä on kauniita taloja. St. Paul ja Minneapolis ovat ne niin sanotut Twin Cities, by the way.

Tämä on siltä reissulta kun siellä käytiin ajelemassa.

Jos joku muistaa, olemme tässä blogissamme jo kertoneet State Fairistä. Ja se on täällä taas! Siellä käytiin ja voi pojat että oli kuuma. Se oli Fairin toinen päivä, ja siellä oli paraati, jossa Katien hyvä ystävä, Brandon, oli. Paraatissa oli yhtä jos toista, mm. Paulan Minnesota-koulun huutosakkijoukkue ja orkesteri (tai oikeastaan Marching Band), sekä eläintarhan oma osio.

Paikalla oli myös Twin Citiesin yksipyöräisten yhdistys.
Jep. Mustakin oli vähän kummallista mut hyvin ne veti.

Tuona päivänä oli 32 astetta lämmintä! Oli niin kuuma ettei oikein tehnyt mieli syödä mitään, mikä sinänsä oli harmi koska State Fairhän on tunnettu rasvaisista herkuistaan. Alkaa pikkuhiljaa kuulostaa siltä että minun ja Paulan suurin herkku on voi... Mutta näin ei ole. Mut voi auttaa monessa asiassa. No pun intended.

Koska Fairillä on myös tämä huvipuistopuoli, siellä piti tietty myös käydä. Laite kieppui ja kieputti sinne sun tänne, mut oli ihan hauskaa. Mukana oli myös paraatin läpikäynyt Brandon.

Siinä se monsteri on. Oli monsteria.

JA HEI, TYYPIT. Se kuuluista Onion Blossom:

Toi on mun käsi. Eik oo hianot kynnet. Toi toinenki käsi on mun
 Ja toi iso sipuli on iso. Ja tos kupis oli verigreippilimonaatia.

Kaikki koitti viilentyä jääpalojen avulla.
Koitettiin myös sitä nestemäisessä typessä jäädytettyä jäätelöä! Nam.

Lauantaina Katie veti Norwex-tapaamisen ystävänsä luona. Siellä oli ihana koira! Sen nimi oli Dixie ja se oli iso ja rauhallinen ja istui mun vieressä koko helkkarin illan koska se tykkää haleista. Ostettiin ihan liikaa siivoustarvikkeita, mut ei se mitään, ehkä Annakin vihdoin vähän siivoais. Ne on kaikki turvallisia ja ympäristöystävällisiä, mikä ei ole ihme, sillä niissä ei ole lainkaan kemikaaleja ja puhdistamiseen käytetään pelkkää vettä. VETTÄ. H2O toimii! En voi mitenkään kertoa kuinka siiistejä Norwex-tuotteet on, olisin halunnut aivan kaiken. Periaatteessa kaikki perustuu mikrokuituihin, joissa on bakteerit tuhoavia hopeapartikkeleita. Jotta kuitua voidaan sanoa mikrokuiduksi, sen pitää olla yksi kuudennes ihmisen hiuksen paksuudesta, mutta Norwexin kuidut on 200 kertaa pienempiä kuin ihmisen hius! Siistii, mään.

Ja nyt kirjoitusvuoroon pääsi Paula. Anna siirtyi katsomaan Aladdinia telkkarista. On se vain suomeksi tosi paljon parempi!

Lauantai loppui ravintolavierailuun. Mentiin Kahn'siin. Se on mongolialainen ruokapaikka, jossa jokainen asiakas menee raakojen ruoka-aineiden läpi, valiten omanlaisensa annoksen, jonka paikan kokit lopulta kokkaavat paksulla grillauslevyllä kaikkien nähden. Täällä oltiin käyty jo aiemminkin, mutta olihan se taas hyvää! Lihaa, kasviksia, nuudeleita, sieniä... ja itselle sopivan tulista kastiketta.

Tästä aloitetaan! Lihaa, kanaa, kalaa, katkarapuja, tofua,
nuudeleita...

Tässä lautaset ennen kuin ruoka meni grilliin...

... ja tässä ennen kuin ruoka meni vatsaan. Hauskaa!

Sunnuntaina lähdettiin aamusella Minneapolisiin torille! Viikonloppuna Farmer's Market on hieman suurempi kuin viikolla, ja toki näitä toreja on muuallakin. Haluttiin kuitenkin nähdä yksi alueen suurimmista, ja hienohan se oli. Joka puolella oli kasviskojuja, marjoja, kukkia, vaatteita, koruja... aivan kuin Suomessakin, mutta vain suuremmassa mittakaavassa. Ostettiin vähän grillattavaa ja lähdettiin Mega Targetin kautta kotia kohti. Levi hoiti grillauksen (ilmeisesti se on Miesten Puuhaa maasta riippumatta...) ja muuten ollaan vain hengailtu kotona tämän päivän ajan. Katiellä alkaa koulu ensi viikolla, joten saa nähdä mitä keksitään!

- Anna ja Paula

Ensimmäinen viikko lähenee loppuaan.

Torstai! Tällä viikolla ollaan välillä tehty niin paljon kaikkea, että jossain vaiheessa jo tuntui siltä, kuin oltaisi oltu täällä jo vaikka miten kauan! Muistankohan edes mitä kaikkea on tullut tehtyä?

Lauantaina siis lähdettiin ajamaan kohti Lanesborota, kohti Katien ystävän hääpaikkaa. Alun alkaenkin matka tuohon pikkukaupunkiin (liekö edes kaupunki) oli kaksi ja puoli tuntia, mutta tietysti kaikki meni heti päin prinkkalaa. Täällä on yleinen sanonta: Minnesotassa on kaksi vuodenaikaa - talvi ja tietyöt. Koska täällä on edelleenkin ainakin +20-astetta lämmintä joka päivä, on siis tietöiden aika. Ja voi hyvä Luoja niitä tietöitä sitten olikin. GPS-laite ei niistä tietenkään mitään tiennyt, joten samalla kun auto mateli moottoritietä kävelyvauhtia eteen päin, meidän epätoivo kasvoi kasvamistaan. Ja niinhän siinä lopulta kävi - myöhästyimme häistä. (Huomautuksena mainittakoon että pätkä moottoritietä oli SULJETTU. Kyllä. Täällä autojen luvatussa maassa, jossa ei voi liikkua ilman neljää pyörää, oli suljettu moottoritie, jota pitkin meidän piti mennä. Vaan eipä menty. Toim.huom.-Anna tällä kertaa)

Miksi aina näin käy meille? Äh. Meillä olisi ollut ehkä jotain toivoa, ellei GPS olisi vienyt meitä vielä täysin hääpaikan ohi. Joten ennen kuin saavuimme kauniiseen Bed and Breakfast -paikkaan juuri näkemään julistukset mieheksi ja vaimoksi, jouduimme kysymään pikkutiellä vielä ohimenevältä perheeltä neuvojakin. No, onneksi nähtiin sentään osa seremoniasta. Mutta kyllä hävetti.

Sielläpä niitä peltoja näkyy! Nättiä oli.

Paikka oli kyllä tosi nätti. Peltoja oli silminkantamattomiin, väliin näkyi vain maatiloja. Hotellin tilukset oli mitä söpöimmät ja häiden vastaanottohommelit pidettiinkin vanhassa ladossa ja itse seremonia oli ulkona. Syötiin grillattua ruokaa (BBQ) ja juotiin tuoretta jääteetä ja limonadia. Olisi paikalla tietysti ollut baarialuekin, mutta meidän piti ajaa se melkein  kolme tuntia vielä takaisinkin, joten jätettiin viinit sun muut rauhaan ihan omasta tahdosta.

Meidän pöydässä lopulta istui meidän kolmen lisäksi vain yksi toinen tyttö.
Hän(kään) ei tuntenut ketään, joten kaikki toimi hyvin. 

Pitkä matkustus tuntui vieläkin rasituksena silmissä, joten melko nopeasti haluttiin jo lähteä kotiin. Tuntui vähän pahalta, mutta vierailla ja hääparilla varsinkin näytti olevan meno päällä, joten jätettiin ihmiset bilettämään ja silmät ristissä lähdettiin takaisin kotia kohti. Ennen kuin lähdettiin, saatiin tietää, että sulhasen perhe ei ole vain nimeltään suomalainen (Mäki) vaan he ovat ihan oikeasti Suomesta lähtöisin ja puhuvat edelleen suomea täydellisesti. Meitä ei kuitenkaan esitelty perheelle, koska sulhanen ja morsian halusivat pelastaa meidät pälättäviltä suomalaisilta. Hah ha ha ha. Mitäs suomalaisia ne sitten ovat? Annakin tuli erityisen hyvin toimeen hääparin kanssa, johtuiko lienee tuosta suomalaisuudesta. Häät itsessään olivat melko penet ja rennot eikä mitään erityistä ohjelmaa tanssimisen lisäksi ollut. Jokainen sai lahjaksi pienen purnukan raakahunajaa, se oli kivaa.

Sivuhuomautuksena voinkin kertoa, että tähtitaivas ei ole missään ikinä näyttänyt niin hienolta kuin siellä peltojen keskellä. Missään ei ollut valoja, joten jopa Linnunrata näkyi upeasti ja kirkkaasti. Kunpa vielä joskus pääsisi noin mahtavaan paikkaan katselemaan kaikkia niitä tähtikuvioita, joita ei Suomesta päin edes näe!

(Toim.huom. Lauantaiaamuna kävimme pyörähtämässä nopeasti meidän lempparipaikassa Targetissa ja havaittiin että Diet Pepsi maistuu suurinpiirtein samalta kuin PepsiMax! Jee! Yleensä ollaan ihan pulassa kaikkien light-limujen kanssa kun ne maistuu niin erilaisilta, etenkin ravintoloissa, joissa niitä tietty voidaan jatkaa vedelläkin. Samana aamuna käytiin myös laitattamassa kynnet ja se oli siistiii. Laitettais kuva mut se ei nyt jotenkin onnistu enää menemään oikeeseen paikkaan. Mä sain tällaiset kivat muovinpunaiset ja Paula tollaset tummemmat. Kun ajettiin keskellä yötä takaisin, kaikilla oli hymy ja nauru herkässä, kikatettiin vaan koko ajan kaikelle aivan pöljälle. Katie on sankari kun pysty ajamaan. Käytiin myös Perkinsissä yöllä, me kaikki rakastetaan sitä paikkaa. Se on auki 24/7 ja sieltä saa aamupalaa koko päivän! Tosin, niiden aamupala on vähän erilaista kuin meidän... Sieltä saa maailman parhaita pannukakkuja! Ne on sellaisia amerikkalaisia versioita, makeita ja pehmeitä ja täynnä siirappia.)

Sunnuntaina käytiin pyörähtämässä Maple Grovessa. Sehän on siis vain (kallis) kaupunkialue täällä, jossa käytiin shoppailemassa. Käytin muun muassa ihan hitosti rahaa erääseen teekauppaan (Toim.huom. tsekatkaa Teavana netistä, ihana paikka ja hyvää, mausteista teetä.), josta Annakin olisi halunnut ostaa teepannun, mutta vähän arveluttaa tuoda matkalukussa mitään rikkimenevää. Shoppailuhetken jälkeen tavattiin Katien kavereita ja mentiin yhdessä syömään epäitalialaista ruokaa italialaiseen ravintolaan nimeltä Olive Garden. Yksi naisista rakastaa kaikkea Muumi-kamaa, hän mm. lukee lapsilleen Muumi-kirjoja. (Hänen miehensä on kiinalainen... melkoinen yhdistelmä!) Tuotiin sitten hänen pyynnöstään Suomesta tuliainen, mutta tietysti unohdettiin se sitten Katien luokse. (Toim.huom. Käytiin dinnerin jälkeen taas Targetissa ja Paula osti sellaisen laukun ja kengät, jotka näyttää aivan MUN tavaroilta! Oon niin kade. Se laukku on ihana. Mä löysin kivan takin enkä ostanut sitä, mut se on ehkä pakko mennä hakemaan, koska nyt oon vaan ajatellut sitä pikkutakkia. Mut saa nähdä. Ehkä rahat loppuu ennen kesken.)

Maanantainakin kävi hauska Suomi-juttu. Katie myy myrkyttömiä ja ekologisia siivoustuotteita, joita ei vielä valitettavasti saa Suomesta. Mentiin sitten hänen mukanaan Norwex-tapaamiseen, jossa myyjille näytettiin uudet tuotteet jne. Oltiin jo lähdössä kotiin, kun eräs esitelmiä pitäneistä isopampuista kuuli meidän olevan Suomesta... ja voi sitä ilon määrää. Hänen paras ystävänsä oli nimittäin aikoinaan vaihtarina täällä... Suomesta! Hän oli niin iloinen päästessään puhumaan Suomesta ja Imatrasta ja Lappeenrannasta... hänen mielestään Suomi on ihana maa ja siellä ihmiset ovat superystävällisiä. Harmi, että Katie ei ole kokenut aivan samaa isommissa kaupungeissa. Ja, no, harmi, että suomalaiset eivät ole kovin ystävällisiä amerikkalaisiin verrattuna edes meille!

(Toim.huom. Muuta maanantaista: tsekatkaa kaikki www.arbys.com niin ymmärrätte mitä syötiin maanantaina! Oli muute hyvää. Sitte Paulan vaihtarisisko tuli käymään Katien luona ja me hengattiin. Tsekattiin myös Walmart! Kyllä. Se paikka. Ja sieltä ostettiin kaikenlaista syötävää kans, mm. Dove-suklaata. Suomessa myydään niitä suklaapatukoita, mutta täällä se on kai toiseks suosituinta suklaata. Dove-suklaa on täällä pieninä, yksilöpakattuina neliöinä, ja sitä on jos jonkin makuisena, vaan ei sellaisena kuin Suomessa eli toffeetäytteisenä. Pakkauksen sisällä on myöskin aina jokin teksti, kuten: "Take time for yourself" tai "Be fearless", hehe.)

Muuten ollaan vain hengailtu ja shoppailtu ja katsottu telkkaria ja leffakin (The Hunger Games) toissapäivänä. Nyt anna yrittää opettaa Sophie-koiraa tottelemaan käskyjä paremmin ja tuntuu olevan mielissään, heheh. Ollaan käyty Mall of Americalla jo kerran, toinen kerta on vielä edessä.

Mall of American huvipuistoa. Tänne tosin mennään vasta ensi kerralla!

Sitä paikkaa ei todellakaan jaksa kiertää kerralla, eilen oltiin siellä seitsemän tuntia... rahat vain hupenee, ääh!

Tänne ne rahat varsinkin hupenee! Mun lempivaatekauppa.

Varsinkin Annalla kukkaro kevenee, hän osti mm. aivan aidot Doc Martens -saappaat! Olen todella kateellinen. Toisaalta, itse ostin neljä neuletakkia ja mikä olisi parempaa kuin neuletakit?! (Toim.huom. No, miten ois vaikka mun uudet, kirkkaansiniset korkokengät? Ne oli halvat, vaan joku 20 erkkiä DSW'sta. Kivat on, käytin niitä tänään ku käytiin Rosedalen kauppakeskuksessa ja siellä Victoria's Secretissä, hih. Sitä ennen Katiellä oli työhaastattelu! Oo, jännitti kovin. Saa nähdä miten sen kans käy, se ei ollut vielä mikään niin sanottu Oikea Ja Wirallinen Haastattelu.) Käytiin myös pyörähtämässä Ikeassa. Olipa hauskaa nähdä miten skandinaviset huonekalut oli saatu jotenkin näyttämään niin amerikkalaisilta! Muutenhan Ikeat ovat identtisiä oikeastaan kaikin osin. No, ainakin Haaparannan, Raision, Espoon ja Minneapolisin Ikeat ovat!

(Toim.huom. Muuta tiistaista on se, että nähtiin ihkaoikea bussi. Täällä, jossa kaikki on yksityisautoilijoita. Siinä bussissa oli edessä sellainen teline, johon sai laittaa pyörän! Se oli minusta siistiä. Toisaalta, täällä bussit menevät ihan pöljästi, siis vielä huonommin kuin Oulussa. Monet, jotka työskentelevät Minneapolisissa tai St.Paulissa, ajavat erityisille Park&Drive-parkkipaikoille, joiden vierestä lähtee bussi, joka ajaa määränpäähänsä ja sitten myöhemmin tulee takaisin samalle parkkipaikalle. Käytiin myös St.Paulissa ja se oli tosi nätti paikka. Siellä oli tosi kivoja taloja.)

Tänä iltana lähden syömään illallista vaihtarisiskon ja -veljen kanssa! Mukavaa. Anna ja Katie jäävät Levin kanssa kotiin tällä kertaa, he eivät tunne Rachelia ja Iania niin hyvin, että tulisivat heidän kanssaan toimeen, kuten minä. Joten menen ilman heitä. Ianin vaimo ja lapsi tosin varmaan tulevat mukaan. Mutta se tuskin haittaa. Hekin saavat Muumi-tuliaisia!

Säätietoa: tänään aurinko ei ole paistanut mutta APUA miten kostea ilma! Ja kuuma! Huh.

Uutta digiboksia asentelee,
Paula (ja toim.huom.-Anna)

Anna valittaa jälleen

Nyt kun on jo kolmas päivä täällä Ämerikässä niin Annakin on jo vähän rauhoittunut, sillä Annahan ei ole tunnettu hyvistä hermoista tai kylmästä päästä tai sensuurista tai itsehillinnästä tai korkeasta ärsytyskynnyksestä. Joten 17 tunnin lentomatka on suorastaan unelma! Kerronpa sitten lisää tästä matkasta.

Kaikkihan kiteytyi Manchesterissä, kuten mainittua. Oli vain pakko päästellä sille viulistille! Vaikka olemmekin Amerikassa ja Katie on amerikkalainen ja minäkin olen Paulan tavoin muodostanut jo jonkinlaisen tunnesiteen tähän paikkaan, en ole koskaan tottunut moneen asiaan Amerikassa ja amerikkalaisissa. Yksi näistä on se ikuinen hymyily ja muka-kohteliaisuus, johon minun on yrmeänä suomalaisena vaikea mukautua, ja yksi on se tietynlainen vapauden ja oikeuksien esiinmarssi joka Amerikkaa hallitsee. Usein se ottaa ihmisissä sellaisen muodon, joka minua ärsyttää, tuntuu vain siltä että nämä henkilöt luulevat että kaikki on heitä varten ja he voivat tehdä mitä haluavat koska minä olen Amerikasta ja se on vapaa maa ja minulla on oikeuksia. Tokikaan kaikki amerikkalaiset eivät ole sellaisia, enkä usko että ajatuskaava on juuri tällainen, mutta näin ulkopuoliselle se tuntuu juuri siltä.

Manchesterissähän kävi niin että sieltä lähtevä lentomme oli lähestulkoon kaikille jatkolento, joten kaikenlaista byrokratiaa oli runsaasti ja ihmisiä oli paljon. Kun tulimme Manchesteriin, jouduimme heti turvatarkastukseen, joka jostain syystä on minulle aina kuin punainen vaate, koska siihen liittyy niin paljon kaikkea ihan älytöntä. Sitten kaikki Chicagoon lähtevät laitettiin odottamaan, ja koska ilmassa oli vähän sellainen hermostunut tunnelma, alkoi mietityttää että ehditäänkö lennolle ollenkaan. Sitten kaikki saatiin kokoon ja yksi työntekijöistä lähti viemään meitä sokkeloisen lentokentän läpi oikealle portille. Sepä ärsyttikin minua, koska ihmiset taas poukkoilivat sinne sun tänne, kävelivät hitaasti välittämättä ryhmänvetäjästä tai muuta mukavaa, ja kun nämä asiat yhdistettiin, ryhmä ei oikein pysynyt kasassa. Tämä puolestaan johti siihen että muut turistit kohmelsivat sitten jonon keskelle eivätkä tuntuneet välittävän siitä että meitä oli menossa aika monta kiireistä tässä.

Lopulta kaikki olivat oikeassa paikassa odottamassa että pääsisimme koneeseen. Siellä kaikki matkustajat piti haastatella ja varmistaa että meillä ei ole mitään tuotteitä joita Amerikkaan ei saa tuoda. Tätä varten porukkamme laitettiin osiin ja bisnessluokka luonnollisesti pyrittiin priorisoimaan. Ensin haastatteluihin pääsi tietty osa ryhmästä, joka eristettiin muista vetämällä sellainen nauha jonon keskeltä. Eräs työntekijöistä, joka nauhan laittoi, sanoi että me tullaan sitten hakemaan teidät kun aika koittaa. No, sitten nauhan toisella puolella istuva idiootti (joka oli amerikkalainen) päätti että hehehehe onpa hauskaa jos mä otan tän nauhan pois tästä ku mä oon niin hauska tyyppi. Näin tapahtui, mikä luonnollisesti johti siihen että yksi meistä nauhan odottavalla puolella olevista heti rynni toiselle puolelle. Ärsytyskynnys oli minun kohdallani jo aivan totaalisesti ylitetty, mutta purin hammasta jotta en alkaisi huutamaan kenellekään ihan tarpeettomasti.

No sitten eräskin (amerikkalainen) viulisti sanoi meille, jotka hänen edessään seisoimme, että hei me mennään tonne nyt, halutteks teki tulla. Siinä kohtaa räjähti. Miksi hänellä olisi oikeus vaikeuttaa työntekijöiden työtä vain koska nyt vähän kyllästyttää tässä seistä? Miksi hän saisi tehdä ihan mitä haluaa vain koska hän on olemassa? Jäkätykseni jälkeen oli selvää että kukaan siinä ryhmässä meidän takanamme ei erityisemmin pitänyt kummastakaan meistä.

Tuli morkkis.

Lennolla sitten kuitenkin oli tosi, tosi paljon ruokaa ja se oli ihan hyvää ja lento oli muutenkin ihan jees vaikka kestikin kahdeksan tuntia. Siellä näkyi Lorax! Se oli hyvä leffa. Ja näkyi myös Thor! JEE. Oli siistii. Ruokaa kyllä tuli paljon - heti ekaksi pikkuinen pussi naksuja ja kahvia ja mehua, sitten ruoka, joka oli riisiä ja kanaa ja kaks keksiä ja voileipäkeksi ja salaattia ja leipä ja juustoa, sitten oli taas kahvia ja mehua, sitten myöhemmin tuli piirakkaa ja viinirypäleitä ja keksi. Ja taas ois saanu kahvia ja mehua myöhemmin.

Kuitenkin matkalla minulla aina huolettaa - TÄN TÄN TÄÄ nyt tulee ällösisältöä - ruoansulatus. Jostakin syystä mahani kehittää ihan älyttömät ilmat ihan mistä vaan ja sitten ällöttää ja röyhyttää mutta mikään ei auta. Kun joutuu istumaan pitkään, asia jostakin syystä usein pahenee. Edeltävänä iltana huipussa hotelluhuoneessamme en meinannut saada unta, koska mahani oli niin kipeä. Olimme vasta lentäneet siinä vaiheessa Oulusta Helsinkiin. Pääsimme kuitenkin koko 17 tuntia läpi ilman että pyörryin eikä mitään, mutta olo ei ollut mikään valtavan hyvä.

Ennen kuin päästiin edes Manchesteriin, oltiin Helsingissä ja sitä ennen oltiin hotellissa ja sitä ennen oltiin Oulussa. Ja Oulun uusi lentokenttä, jou. Siellä oli niin mukavaa! Ihmiset oli tosi mukavia siellä, kaikki sujui hyvin. Ja nähtiin se Suvi Lindén myös siellä. Sitten kun päästiin Helsinkiin, tuntui siltä että ollaan jo jossain isossa kaupungissa kun ei meinattu edes bussia löytää. Mutta hotellille päästiin ja se oli myöskin hieno. Kaikki meni kuin elokuvissa ja kaikki oli hienoa ja suorastaan kimalsi. Siinä vaiheessa oltiin kuitenkin jo aika väsyneitä ja mietittiin että no, mahdetaanko me jaksaa mennä sinne Jumboon, joka kuulemma oli siinä hotellin lähellä. Sieltä piti siis hakea evästä.

Kyllähän me jaksettiin. Jumbo näkyi ikkunasta. Se oli aivan siinä vieressä. Ja TYYPIT! Siellä oli isoja, isoja täytettyjä patonkeja Citymarketissa ja ne oli vain 2 euroa! WHAT?! Älytöntä! Hyvää oli. Ja aivan käsittämättömän halpaa.

No, sitten Helsingistä lennettiin Chicagoon Finnairilla ja siellä oli ihan älytön meno. Tarjoilua kun ei enää ollut, eikä se sinänsä mitään, mutta jos jotakin olisi halunnut syödä tai juoda, olisi saanut maksaa itsensä kipeäksi. Vaihtoehtoja ei ollut paljon ja kahvikin oli 3 euroa! Keksi oli 2 euroa! Ei mitään järkeä.

Sitten oli se Manchester ja sitten päästiin Chicagoon. Se oli kyllä kivaa. Myös pyllylle. Koska sen ei tarvinnut enää istua. Minulla oli myöskin hyvin keveä käsimatkatavara joten olin hyvällä tuulella, eikä edes ESTA-tarkastus saanut minua lainkaan huonolle tuulelle. Chicagossa oli kivoja ihmisiä ja PAULA JOI KAHVIA! Tyypit! Paula inhoo kahvia! Mut me vihdoin päästiin Dunkin Donutsiin ja siellä oli sitä hyvää jääkahvia ja Paula tykkäsi siitä. Oli kummallista. Paikan omistajat oli intialaisia ja niillä oli tietysti vahva aksentti ja sitten niitä nauratti minä ja kun ne antoi kahvin niin se sanoi: "There you go, sweetie" ja se oli minusta söpöä. Ennen kuin päästiin tilaamaan, eräs mies kysyi meiltä olemmeko kaksosia. Ja se oli huvittavaa. Sitten se sanoi että niin, tehän ootte englantilaisia, eiks vaan. Ja seki oli ihan hauskaa.

Kohta varmaan kerrotaan sitten eilisestä, jolloin oli ne häät, jotka oli kivat. Mutta nyt lähdetään valmistautumaan girls nightiin.

Shoppailumielinen Anna täällä, heihei

We're here!

Olipahan matka, mutta täällä sitä ollaan! Kello on kahdeksan aamulla ja minä syön sipsejä. Kyllä. Koska olen Amerikassa ja voin tehdä mitä vain sattuu huvittamaan!

Herättiin täällä. Katiellä on Suomi-huone, jonne hän on tunkenut suurimman osan kaikesta omista Suomi-tuliaisistaan. On tyynyjä, lasiesineitä, Marimekon muovikassi... mitä sitä nyt sattuu matkoiltaan keräämään. Ja nyt täällä asumme me! Tämä sänky on jotain niin ihanaa. Minä en edes ylety sinne ilman, että pitää hypätä ja oikein kunnolla kömpiä ylös. Ihanaa.

Ja tuo peitto! Onko paksumpaa ja pehmeämpää?

Alue, jolla Levin (Katien poikaystävän) alle vuoden vanha talo on, on melko mukavaa ja nättiä aluetta. Illalla katsoin tähtiä ihmetyksen vallassa. Missään ei ole katulamppuja (alue on siis täynnä uusia taloja), joten taivas oli mitä kirkkain. Edes Oulussa tai Limingassa en ole nähnyt niin paljon tähtiä niin lyhyessä ajassa.

Meidän huoneen ikkunasta näkyy tämmöistä aluetta.

Meidän matka tänne oli virallisesti 17 tuntia pitkä. Herättiin kuuden aikaan aamulla hotellilla ja lähdettiin lentokenttäkuljetuksella kello seitsemän kohti Helsinki-Vantaata. Finnairin Baggage Drop ja lentokentän turvatarkastus meni yhdessä hujauksessa ja ehdittiin istuskella portilla hetken ennen, kuin lento Manchesteriin lähti. Koko matkustuksen ajan kaikki lentomme oli itse asiassa suunniteltua aikaa ajoissa ja hyvien lentokelejen vuoksi myös lyhyempiä, kuin lipussa luki.

Manchesterissa saimme hieman riehua. Siirryimme Finnairilta American Airlinesille kohti Chicagoa, joka ei ollutkaan niin yksinkertainen juttu. Uusen turvatarkastuksen myötä lentokenttätyöntekijä kuljetti kaikki Chicagoon jatkavat passintarkastuksen jälkeen (en kuulemma näytä lainkaan passikuvaltani!) portille, jossa uudet ihmiset haastattelivat yksitellen jokaista Amerikkaan suuntaavaa. Tämän takia jonot olivat pitkät. Meidät laitettiin ryhmiin, joka sai jotkut ihmiset hermostumaan, koska he luulivat meidän myöhästyvän lennolta, koska sitä jo kuulutettiin jatkuvasti. Tämähän johti tietysti siihen, että Anna ja minä saimme hetken päteä ja vihastuttaa kanssamatkuastajiamme.

Olimme nimittäin viimeisen ryhmän ensimmäiset jonottajat. Joku älypää kuitenkin tuli ja aukaisi ryhmät erottavat nauhat ja joku meidän ryhmästä pujahti edellä olevaan ryhmään. Tämä sai siis meidän takan olevat pojat/miehet hermostumaan. He koputtivat olkapäätäni ja sanoivat, että he aikovat mennä myös. Anna räjähti tässä vaiheessa. Hän oli hermostunut moniin pöljäpäihin kentällä jo aiemmin, ja nyt kuulemma vain napsahti. Hän alkoi puhua niin nopeasti miehille englantia, että itsekään en ymmärtänyt niitä vihaisia sanoja juuri ollenkan. Oli siinä pojilla ilmeet. Minä yritin siinä sitten rauhoitella Annaa ja selitin jonossa oleville, että emmehän me voi noin vain siirtyä eteen päin, ei me myöhästytä ja meille annetaan lupa liikkua sitten, kun he tarvitsevat meitä. Ja niin edelleen. Vaikka yritin olla rauhallinen, he pyörittelivät silmiään kuitenkin, kunnes toinen amerikkalainen mies selitti heille saman asian vieläkin rauhallisemmin. Lopulta tietysti kaikki meni niin kuin me sanoimmekin, hah hah.

Lento Manchesterista Chicagoon oli pitkä, mutta meni ihan mukavasti. AA tunki ruokaa eteemme jatkuvasti niin paljon, että lopulta kierimme ulos koneesta. Otin kaikesta kuvan! Viimeksi otin liian vähän kuvia, tällä kertaa olen ikuistanut lähes kaiken.

Minun (Paulan) pääateria. Pastaa sienitäytteellä, salaattia, leipää, suolakeksejä
 ja  keksejä. Juomia sai ottaa mitä vain.

Annan ruoka oli kanaa ja riisiä pikkuporkkanoilla. Anna joi myös varmasti
ainakin sata litraa kahvia lentojen aikana.

Chicagon kentällä näimme Renny Harlinin ja söimme donitsin. Ensin kuitenkin jouduimme tekemään rajatoimenpiteet. En ollut tulostanut ESTAa, jonka takia jouduimme vaikeuksiin jostain ihmeen syystä. Yleensähän ESTAa ei tarvitse tulostaa mukaan, mutta Chicagossa he olisivat tuon lappusen halunneet nähdä. Meidät vietiin erilliseen huoneeseen jonottamaan muiden lumpioiden kanssa. Tietysti kaikki oli kunnossa ja päästiin jatkamaan matkaa melko nopeasti. Että kai ainakin se ESTAn numero kannattaa ottaa mukaan varmuuden vuoksi. Tällä kertaa en saanut kertoa pitkiä kertomuksia matkani tarkoituksista tosin. Se oli hieman tylsää. Kaikki virkailijat oli tosi mukavia. Sekin oli tylsää.

Anna ja Dunkin' Donuts! Ja tuo jääkahvi... jopa minä
pidin siitä!

Viimeinen lento kesti vain tunnin ja olimme jo pian Minneapolisissa. Katie ja Levi olivat odottamassa matkalaukkujen luona.

Matkalla lentokentältä kotiin Katie muisti, että myös hänellä alkoi
kesäloma töistä. JEEEE!

Siirryimmekin iloisina lähimpään Taco Belliin ja Zantigo'siin. Menimme kotiin järkyttävän tacomäärän kanssa. Join rootbeeriä. Tietysti. Kaikki on niin mukavaa ja amerikkalaista.

Ja tässä on vain mun tacot! :D

Nyt lähdetään manikiyyriin ja pedikyyriin, syömään bageliä aamupalaksi ja sitten lähdetäänkin jo ajelemaan Iowan lähelle, jossa on Katien vanhan työkaverin häät. Levi jää Sophie-koiran kanssa kotiin. Mielenkiintoista nähdä, millaiset meidän ikäisten nuorten häät Amerikassa ovat.

Kaikki on siis hyvin ja ollaan pientä purkkapäänsärkä lukuunottamassa oikein kunnossa. Jippii!

Terveisin,
Iloinen Paula ja iloinen Nannu

Muisteluiden viimeinen osa

Muutaman päivän päästä lähdetään vihdoin matkaan. Sitä ennen halutti kirjoittaa edellisen matkan viimeisetkin muistelot loppuun. Kirjoitusvuoro on Annalla!

Sillä välin kun Paula hakee omppua ja taistelee kahden kahjon kissamme kanssa, voinkin kertoa teille, että voisin tällä välillä olla pelaamassa pleikkaria, mutta uhraudun edellisen postauksen nöyryytysten (mainittakoon eräskin sangen edustava kuva Disney Storesta...) jälkeenkin vielä kirjoittamaan asiasta, joka yhdistää minua ja Paulaa ehkä eniten maailmassa heti kirjoittamisen jälkeen. Nimittäin RUOKA! Sen kaikissa ihanissa muodoissa. Luvassa myös joitakin Minneapolis-juttuja.

No niin. Ruoka. Kaikkien pahin vihollinen ja ylin ystävä. Amerikassa se on ravintoloissa aika lailla halpaa. Osaltaan tähän vaikuttavat työntekijöiden huonot palkat ja ruoan usein hieman kyseenalainen koostumus, vaan eipä mitään, hengissä ollaan vieläkin. Itseäni syvästi ärsyttää tippien antaminen, joka on lähestulkoon pakollista USAssa kaikissa palveluammateissa. Näihin kuuluu esimerkiksi kampaaja. Jep. Kampaajaa kuuluu tipata. Arvatkaa joutuiko kukaan meistä juoksemaan takaisin erääseen kampaamoon 8 dollarin hiustenleikkuun jälkeen. Ei tietenkään. Toim.huom. Se oli Anna.

Amerikkaan matkaavan on syytä myös huomata, että hinnat on aivan ääliömäisesti ilmoitettu ilman veroja. Minnesotan puolella vaatteet ja ruoka ovat verovapaita, mutta esim. pikaruokaloissa nuo tavallisen kansalaisen kiusat, eli verot, lisätään loppuhintaan vasta kassalla.

Oikeastaan tämä postaus on siis ihan samanlainen kuin tuo edellinenkin, mut hällä väliä.

Kun olen jälleen valituksen makuun päässyt, jatkakaamme samalla linjalla. Sinä ihanana, kauniina päivänä, kun minä, Paula ja Katie menimme Minneapolisin keskustassa käymään, tapahtui jotakin niin ärsyttävää, että meinasi pää haljeta. Olimme jo ajelemassa takaisin suu täynnä kaikenlaisia pikkuherkkuja ja auto täynnä kaikkea tosi siistiä Targetista (heh), kun saavuimme paikkaan nimeltä Columbia Heights. Autossa oli hyvä meno ja radio oli päällä, ja tämä ilmeisesti ärsytti lähellä ajavaa poliisia niin, että naikkonen pysäytti karhukoplamme. Katie oli juuri päässyt sanomasta, että täällä Columbia Heightsissa (Toim.huom. Se on hienostoalue.) on sitten sellaisia ketukkaan puoleisia poliiseja, jotka pysäyttelevät ihmisiä kun niillä ei ole parempaakaan tekemistä. Allekirjoittanut ei ottanut niin todestaan tätä hommaa, kunnes se sattui omalle kohdalle. Konstaapelitar kertoi pysäyttäneensä meidät ylinopeuden takia (hohhoijaa, itse ajoi meidän ohitsemme vain minuutteja aikaisemmin, ja voin kertoa, ettei kyseessä taatusti ollut takaa-ajotilanne), mutta sitten, kun tuli sakon kirjoittamisen aika, naikkonen vetäytyi kymmeneksi minuutiksi autoonsa. Sinä aikana karhukopla kihisi ja murisi ja odotti ja odotti, ja kun nainen tuli takaisin, hän olikin kirjoittanut lapun koskien Katien rekisterikilpeä. Amerikassa on todella yleistä, että auton rekisterikilven ympärillä on sellainen koristereunus. Vastaostetun auton rekisterikilven ympärillä on samanmoinen, joka mainostaa luonnollisesti sitä paikkaa, josta auto on ostettu. Näitä koristereunuksia myydään myös ihan autokaupoissa, eli mikään uusi juttu ei ollut kyseessä. Lappu kuitenkin koski juuri tätä - rekisterikilven kun pitäisi olla kunnolla näkyvissä ja näin ei poliisin mielestä ollut. Toim.huom. Kaupungille maksettavasta autoverosta saadaan vuosittain tarra, joka kiinnitetään rekisterikilpeen, ja tämä ei konstaapelin mielestä näkynyt kunnolla.

No niin. Sittenhän riemu vasta repesikin, kun päästiin kotiin ja huomattiin että kappas vain, ei tämä olekaan mikään sakko. Siinä oli vain numero, johon piti soittaa ja tiedustella sakon suuruutta. Ensin luulimme, että Katien piti mennä oikeuden eteen asian takia, mutta myöhemmin selvisi, että sakko olikin noin 170 dollaria. ISO RAHA.

Kaiken kukkuraksi, kun istuimme viimeistä kertaa Taco Bellissä, katselimme huviksemme ohitse ajavia, drive through'n läpi käyviä autoja, (en nyt muista tarkkoja lukuja), mutta huomattavan monella oli tämä rekisterisuojus ja vielä pahempaa, vanha tarra - eli vero oli maksamatta. Oli joukossa muutama sellainenkin, jolla tarraa ei oikein näkynyt. Kyllä ärsytti.

Tästä päästäänkin hienolla aasinsillalla takaisin päivän toiseen aiheeseen eli Minneapolisiin.

Minneapolisin (HUOM. EI -POLIKSEN) taivaanrantaa.

Ennen tätä kauhukertomusta matkasimme luonnollisesti tähän kuhisevaan suurkaupunkiin, jossa oli ehkä siistein baari ikinä. Ei huolta, ei seuraa noloja kännikuvia tai mitään halpojen drinkkien hehkutusta, sillä emme koskaan päässeet käymään tässä juottolassa. Ajelimme auringonvalaisemaa katua pitkin tuona sunnuntaipäivänä ja katsoimme, että mikä ihme ja kumma tuolla edessä menee. Sehän oli Pedro's Pub! Sitten ajoimme lähemmäs ja huomasimme että se olikin Pedal Pub, mutta Pedro-Paula luki väärin ja kuulutti kovaan ääneen, että HEI, KATTOKAA, PEDRO, HEHEH, SIISTIÄ.

Noi takana olevat saa vain chillata, ku muut polkee. Yleensä se on
 päivänsankari, joka takana möllöttää.

Kyseessä on siis poljettava baari, jonka voi vuokrata käyttöönsä joksikin osaksi päivää. Keskellä on baarimikko, jolla on ohjauspyörä, ja sivuilla istuskelevat kuomat poljeskelevat menopeliä eteenpäin keskellä suurkaupungin autoteiden vilinää. Hauskaa! Voi juoda kaljaa ja sitten polttaa kalorit samalla.

Aikamme yksisuuntaisia pyörittyämme löysimme vanhan tuttumme, eli Targetin. Targettejahan on monenlaisia, joista lempparimme on Super Target, jotka ovat kooltaan hiukan isompia (siis VALTAVIA) ja niissä myydään myös ruokaa. Usein niiden yhteydessä on jokin ruokapaikka. Mutta tämä Minneapolisin Target! Se oli VIELÄ isompi! Siinä oli kaksi kerrosta ja se sijaitsi Target Corporationsin, tai minkälien, vieressä, joten ristimme sen Mega Targetiksi. Siinä oli hienot pyöröovet sisälle, oli oma parkkikellari, siistin näköisen toimistot vieressä, joiden logotkin oli hopeaa... Oli se hianoa. Toim.huom. Kyllä kelpasi.

Tällainen kaveri löytyi Mega Targetista, mutta sitä ei
 saanut ostaa. :(

Hienointa kuitenkin olivat rullaportaiden vieressä kulkevat toiset rullaportaat OSTOSKÄRRYILLE! Se aiheutti suurta hilpeyttä karhukoplassa. Todella suurta. Siitä hyvästä saatte nähdä blogimme harvinaisuuden, nimittäin videon! Ty-dyy!

Meillä olis ollut yks toinen tosi hyvä video tosta samasta hommast,a mutta joku valopää oli kuvannut sen vinottain... Ja se oli Paula se valopää. Siinä olisi myös näkynyt hienosti tuo Annan hieno mekko, joka tuossa äsken vain vilahti! Oo, se on hieno.

Kaikkien näiden seikkailujen jälkeen kävimme seuraavana päivänä hemmottelemassa kärsineitä ruumiitamme niin Bruegger'sin bageleillä, jo mainitulla kampaajareissulla, sekä manikyyrillä, vaikka Katie kyllä ottikin pedikyyrin. Ne bagelit olivat tosi hyviä, by the way. Nam. Kaikille Suomessa bageleitä syöneelle tiedoksi, että kyseisissä bageleissä oli sisällä vain cream cheeseä eli USAn versiota tuorejuustosta. Sitä oli jos jossakin maussa, Paula otti maustamattoman ja minä otin savulohen. Toim.huom. Siinä oli oikeasti lohenpaloja eikä vain E-koodeja. Bageleissä itsessään oli myös valinnanvaraa: oli kokojyvää, tummaa, rusinaista, sipulista, valkosipulista, oreganoa, juustoja, chiliä, mustikkaa... Kaikennäköistä. Niistä ei kyllä löydy kuvaa, kun oli niin kiire syödä niitä.

Mut kynsistä löytyy kuvia! Nannu koki tällä elämänsä ensimmäisellä manikyyrireissulla myös elämänsä ensimmäisen kulmakarvavahauksen. Ja sehän oli nopeaa ja kivutonta ja halpaa (8 dollaria), miksei Suomessa tehdä sellaista? Ei ainakaan Oulussa. Mutta seuraavaksi pullosormet! Paulalla on noi nynnyn tytön väriset.

Kuva otettu missä muuallakaan kuin Perkinsissä.

Ja ku kuitenkin haluatte nähdä niin tässä myös kuva hiuksista ja näkyy kai ne kulmatkin nyt ihan tarpeeks hyvin.

Siinä Nannu maistelee ensimmäisiä White Castle -herkkuja.

No, ei ne kyllä oikeastaan näy. Toi takki on muuten Targetista kanssa! Hehe. Tämä kuva taas on otettu White Castlessa, joka on sellainen paikka josta saa pikkupikkuisia hamppareita ja hyviä ranskiksia. Ja mä olin halunnut maistaa niitä niiiiiin kauan. Siis niin kauan. Toim.huom. Huomaatteko tuon juomapullon tuolla? Sehän on lasten koko Amerikassa! Jotenkin tuolla valtameren tuolla puolen tottuu noihin valtaviin kokoihin ja White Castlessa pitikin käydä täyttämässä tuota beibikuppia, kun jäi muka jano vielä. Vähän kyllä hävettää. Toisaalta, tekstin kirjoittajan mielestä kaikki matkallamme oli joko hirvittävän sokerista, suolaista, tai muuten vain täynnä makua, että janohan siinä tulee väkisin. Light-juomat eivät maistuneet yhtään oikeanlaisilta ja olimmekin hieman paniikissa, kun piti joko litkiä tiskivettä, tai juoda sokerijuomia, joista tuli taas jano. No, onneksi on myös muuta juomaa kuin limpparia. Vai onko?

Ruokateemaamme sopii mainiosti myös maininta Annan lempipaikasta maan päällä heti Targetin ja Mall of American jälkeen. Nimittäin Caribou Coffee. Se on Minnesotalainen kahvilaketju, josta saa aivan sietämättömän ihania juomia - oma lempparini on Campfire Mocha, jossa on espressoa, maitoa, suklaasiirappia joko tummana, valkoisena tai maitosuklaana, kermavaahtoa, suklaalastuja ja vaahtokarkkeja! Kaloreita on tuhatsatamiljoonaa. Paulan lemppari on Chai Latte -tee kylmänä tai kuumana. Kumpikin on myös aivan heikkona Caribou Coffeen smoothieseen, jossa on mangoa, limeä ja appelsiinia. On nannaa.

Jokaiseen kahviin voi myös valita "moose"-vaihtoehdon,
 joka on sama kuin doppio eli tupla-annos espressoa.

Ja kun noista koista on jo mainittu, Caribou Coffeen herkkuja saa kolmessa koossa. Jos ottaa Mediumin niin saa jo aika lailla kahvia, mutta Large sisältää yli puoli litraa tavaraa!

Tarinoita olisi tietysti vielä jaettavana - esimerkiksi reissustamme purkamaan Katien autotallia tavarasta - mutta ehkä jätämme ne muihin kertoihin. Toim.huom. Seuraavan kerran kirjoitammekin jo matkan päältä!

Heippa!
Anna ja toim.huom.-Paula sekä nukkuvat kissat.

Amerikka osa 1, osa 2/3

Anna on lähtenyt sukuloimaan ja ystävöimään Turkuun, joten minä yritän pitää itseni kiireisenä kissoille huutamisen välissä, jottei iske ikävä tai tylsyys. Kumpikin on nimittäin, noh, tylsää. Siispä ajattelin jatkaa meidän viime vuoden reissun muistelua. Ei huolta, Annakin saa äänensä kuuluviin, sillä aiemmin teimme oikein muistilapun niistä asioista ja kuvista, joita voisi tänne laittaa. Anna kirjoitti aivan itse myös kyseisen lapun, joten en ole edes aivan varma, mistä aion nyt kertoa...

Viimeksi jännittävä kertomuksemme siis loppui State Fairin kuvailuun. Aika huono cliffhanger, mutta se nyt riittäköön. Seuraavaksi voidaankin siirtyä muihin uusiin juttuihin, jotka Anna ainakin koki ensimmäistä kertaa, ja minäkin ensimmäistä kertaa vuosiin.

Katie rakastaa ohrarieskaa. Siis todella, todella rakastaa sitä. Vien sille aina pussikaupalla kyseistä leipää, joka saa tulliviranomaiset aina vähän ihmetyksen valtaan. Itse en asiaa ihmettele, koska a) pidän itsekin rieskasta ja b) voisinkin pyytää Katietä seuraavan Suomen-matkan tiimellyksessä tuomaan minulle PUMPERNICKEL-LEIPÄÄ. Pumpernikkeli eli hapanlimppu on vienyt sydämeni. Vaihtoni aikana kaipasin ruisleipää kunnon suomalaisen tapaan järjettömiä määriä (onneksi host-äiti löysi jostain ihan oikeaa hapankorppua, joka auttoi hieman tuskaani vaalean leivän paratiisissa), mutta mielestäni oikeanlaista ruisleipää ei saanut mistään. Niinpä perheeni alkoi ostaa meille pumpernikkelileipää. Siitä tuli uusi suosikkini. Vaikkei se tietystikään muistuta ruisleipää muuten, kuin tummalta ulkonäöltään, on se silti ah, niin hyvää. Kävipä sitten niin onnellisesti, että Annakin rakastui tähän hapanlimpuksikin kutsuttuun, hieman makeahkoon leipään. Kun päälle laitetaan sipaisu (eli paksu siivu) OIKEAA cream cheeseä (eli Philadelphia-tuorejuustoa) niin aijai, siinäpä vasta aamupala/iltapala/jälkiruoka/no teki vain mieli syödä.

Joskus sitä vain kaipaa aivan omituisia asioita vieraasta maasta.

Jotain ehkä kertoo mun mielihalujen suurudesta se, että tätä leipää piti lähteä suoraan State Fairin jälkeen metsästämään, koska en vain kestänyt enää hetkeäkään ilmankaan. Onneksi ei ole temppu eikä mikään löytää Amerikasta 24/7 auki olevia ruokakauppoja joka kulmasta.

Suurin ilo kuitenkin repesi, kun seuraavana päivänä läksimme Katien ja minun lempipaikkaan - Targetiin. Miten sitä sitten kuvailisi? No, Target on vähän niin kuin K-Citymarket tai Prisma. Vain paljon kivempi ja suurempi ja hienompi ja siellä on aivan kaikkea. Mm. apteekki. Super-Targetissa on tavarapaljouden lisäksi myös ruokakauppaosio. On fyysiesti mahdotonta kävellä Targetiin ja olla ostamatta jotain. Niin kävi myös meille.

Anna ja Dollar Section, eli hyllyköt, jossa kaikki tavara maksaa
vain yhden dollarin. Olisittepa nähneet tytön ilmeen, kun
vihdoin hänkin pääsi tähän paratiisiin ostamaan kaikkea turhaa,
mutta tietysti todella tärkeää. 

Jos muistini ei aivan petä, niin käytimme ainoastaan ensimmäisen Target-vierailun aikana monta sataa dollaria kaikkeen vaatteista ja kengistä DVD-levyihin ja laukkuihin ja meikkeihin ja koruihin ja koulutarvikkeisiin ja ties mihin. Jo ensimmäisellä kerralla myös addiktoiduin nykyään Suomessakin myytäviin Vitamin Water -juomiin. Nämä tosin ovat kotimaassaan kolme kertaa halvempia (siis oikeasti, yksi pullo maksaa yhden dollarin, ainakin Targetissa!) ja myös puolet suurempia. Itkin ilosta, kun ensimmäisen kerran näin meidänkin lähikaupassa näitä juomia. Toisen kerran itkin, kun näin niiden suolaisen hinnan. Sama pätee mm. Arizona-jääteehen ja Snappleen. Huoh.

Vaikka Target ei ollut minulle enää mikään uusi juttu, niin löysimme sentään jotain, jota minäkään en ollut aiemmin kokenut! Nimittäin Trailer Parkin!

Katien poikaystävän kämpän lähettyvillä oli hyvin siistinä pidetty alue, jossa
kaikki talot ovat toistensa kopioita ja muisuttavat pitkää asuntoautoa.

Trailer Park eli asuntoautoalue oli hauska kokemus mulle. Näin vain mielessäni kaikki lukemattomat elokuvat, joissa köyhemmät ihmiset asuvat oikeiden asuntovaunujen päällä, pahan paikan tullen kiskaisten talon mukaansa tien päälle. Katie romutti mielikuviani kuitenkin vähän -  useimmat näistäkään taloista eivät oikeasti ole pyörien päällä. Silti tämä asumismuoto on erittäin halpa oikean talon omistamiseen verrattuna ja asuntoautoalueet edelleenkin liittyvät köyhyysrajojen hujakoilla eläviin.

Vaikka ajattelimmekin tehdä erikseen vielä muistelon ruokapaikoista, niin kerrottakoon tähän väliin, että Annan hienostunut maku ei loppunut Perkinsiinkään. Tämä aamupaloistaan kuuluisaksi tullut ruokapaikka on edelleen yksi minun ja Katien vakiopaikoista. Jotkut näistä ovat myös auki vuorokauden ympäri, joten ei ole lainkaan outo ajatus, ainakaan Minnesotassa, lähteä keskellä yötä syömään pannukakkuja tai vastaavasti vaikkapa sipulirenkaita tai piirakkaa. Annan suosikki oli tietysti Bottomless Cup of Coffee, eli vapaasti suomentaen pohjaton kuppi kahvia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tarjoilija tuo pöytään kokonaisen pannun kahvia, ja sitä saa sitten hörppiä vaikka koko päivän, ainoastaan yhden kupin hinnalla.

Yummm! Siinä on onnellisia tyttöjä.

Tarjoilijoista puheen ollen. Taisimme yhtä poikkeusta lukuun ottamatta käydä aina tässä samassa ravintolassa. Kävi sitten niin hauskasti, että meidän epä-amerikkalainen englantimme ("It's a British accent, not a Finnish accent, mind you!") herätti mukavan tarjoilijamuorimme huomion jo ensimmäisellä kerralla. Nainen oli toki mukava muutenkin, mutta viimeistään viimeisenä päivänä, kun vielä epätoivon vallassa ahtasimme naamamme täyteen niitä ihania aamupalapannukakkuja, sama tarjoilija sai meidät onnenkyynelten valtaan muistaessaan meidät. Hän ei tarjoillut pöytäämme, mutta silti yhtäkkiä pysähtyi pöytämme viereen ja aito jälleennäkemisen valo valtasi hänen kasvonsa (tämähän kuulostaa joltakin naurettavalta harlekiinilta!) kun hän tunnisti meidän pallinaamamme ja alkoi kysellä iloisena suunnitelmistamme. Sinä hetkenä kun hän kosketti äidillisesti olkapäätäni ja hymyili suoraan silmiini, ajattelin, että ihmiskunnalla on vielä jotain toivoa.

Voitte tietysti kuvitella, miten tämä tilanne jatkui. Jos ette voi, niin kerron sen: "Tätä ei ikinä tapahtuisi Suomessa." Amerikkalaiset ovat tietysti tunnettuja jatkuvasta hymyilystään ja ystävällisyydestään, mutta tällä kertaa jokainen meistä huomasi tarjoilijan sydämellisyyden olevan aitoa. Se oli mukavaa ja sai vanhan, paatuneen sydämenikin lepattamaan onnellisesti. Harmi, että piti antaa tippi ihan muihin taskuihin. Sehän olisi saanut tästä ystäväliisyydenosoituksesta hyvät rahat!

Mutta jos luulitte, että meidän Amerikka-huuma olisi loppunut Targetiin ja Perkinsiin, olette väärässä! Kaiken tämän onnellisuuden ja jälleennäkemisen ja -kokemisen jälkeen paras paikka silti löytyy aivan Minneapolisin lentokentän vierestä. (Ei, en tarkoita nyt Ikeaa, vaikka sekin siinä on.) Nyt voitte kuvitella, että laulan vanhaa mainostunnaria: "Mall of Americaaaaaa!" Näiden sanojen kuuleminen saa meidät aivan villeiksi. Mall of America. Amerikan suurin ostoskeskus. Kolme (oikeastaan neljä) kerrosta satoja ja satoja kauppoja ja ravintoloita sen jo tätäkin kautta kuuluisaksi tulleen huvipuiston ympärillä. Rakennukseen kuuluu jo itsekseen valtavat kaupat, eli Sears, Macy's, Bloomingdale's ja Norsdstrom. Tänne ei todellakaan kannata lähteä, jos taskunpohjalla ei ole pennin hyörylääkään, sillä itkupotkuraivarit saavat valtaansa myös näin rauhallisen neidon kuin minutkin!

Tässä kohtaa on kai aiheellista mainita, että joskus materia siis aattaa vallata myös meidän hippisydämemme.

On aivan liian hämmentävää yrittää kertoa kaikkea, mitä Mall of Americalla voi tehdä, kaikkea missä voi käydä. Erikoisen meidän ensimmäisestä kerrasta teki kuitenkin se, että lymyiltyämme kotioloissa koko 9/11:n, eli terrori-iskujen muistopäivän, ajan, päätimme ehkä melko uhkarohkeasti lähteä tähän maamerkkiin ja loistavaan hyökkäyskohteeseen jo seuraavana päivänä. Aika moni muu oli meitä fiksumpi, sillä tämä valtava ostoskeskus oli lähes tyhjillään! Kiersimme huvipuistoa aivan rauhassa, mihinkään laitteeseen ei ollut erityisesti jonoa. Vartijoita poliisikoirineen oli joka paikassa. (Anna olisi tietysti halunnut mennä halimaan koiria heti, mutta vartijat olivat sen verran pelottavan näköisiä, että Katien kanssa vedimme Annaa pois koirien luota pikimmiten.) Shoppailun lomassa istuimme kolmannessa kerroksessa, vatsa täynnä Taco Bellin antimia, ja Katie totesi ääneen kaikkien meidän ajatuksemme: "What a way to go... out of this world." Jos tämä paikka räjähtää nyt, niin ainakin kuolemme onnellisina.

Ilmiselvästi missään ei räjähtänyt, joten tässä kuva Annasta ja hänen uudesta ystävästään, Pikachusta:

Hot Topic on kaikkien teinien lempipaikka, ja koska
me molemmat olemme ikuisesti sydämeltämme teinejä,
sieltä löytyy myös meidän käyttöön monia aarteita.

Ja koska en milloinkaan ole ehtinyt kasvaa myöskään Disney-vaiheeni ohi, myös Disney-store on ehdoton suosikkikauppa Mall of Americalla vierraillessa. Onneksi myös monet amerikkalaiset aikuiset ovat yhtä lapsellisia, joten vaatteissa on ihan oikeita aikuisten kokojakin. Yksi särö tässä ihanuudessa tosin on: siellä ei ole koskaan mitään Aladdin-kamaa! Aladdin on paras.

Kapteeni Koukku. Eikun Anna.

Näitä kuvia katsellessa alkaakin jo matkajalkaa vipattaa. Onneksi ilmaiseksi lentokoneeseen voi ottaa vain yhden 23 kg matkalaukun per pää, joten ostohulluutta on tietoisesti vähän rajoitettava. Siksi jokainen itseään kunnioittava reissumies ottaakin menomatkalla lähes tyhjän laukun mukaansa! Tämä ei tosin tietenkän liity millään muotoa Victoria's Secretin ja Bath and Boryworksin tuoksuttimiin.

Eihän tällaisia seinärivistöjä voi hullukaan ohittaa! Victoria's
Secret on tietysti loistava alusvaatekauppa, mutta meille
parasta antia ovat kuitenkin kaikki nämä tuoksut ja rasvat ja ah.

Mutta näihin shoppailuajatuksiin ja -tunnelmiin lopetan kuitenkin tämänkertaisen muistelon. Voisinkin mennä hieman tekemään tutkimusta siitä, kuinka monta suihkepulloa kylpyhuoneeseemme itse asiassa enää edes mahtuu...

Suomen kesästä nauttien ja varpaita lämmitellen,
Paula

Minä täällä hei.

Koska olen mukava ihminen, kirjoitan teille jälleen. Samalla mukavuuslinjalla jatkaen aionkin nyt päättää erään aloittamani asian, eli kertoa maailman typerimmästä paikasta, Charles de Gaullen lentokentästä. Myös jotakin muuta eeppistä valitusta saattaa seurata, jälleen kerran ilman asiallisuuden taakkaa.

Ranskan ja Pariisin puolella Charles on kovinkin pidetty ja juhlittu hahmo, jonka kunniaksi on nimetty jos jonkinlaista, mm. puisto ja sitten tämä kirottu lentokenttä. Paikat eivät kuitenkaan ole miehen maineen veroisia käsitykseni mukaan, sillä tämä umpiranskalainen kenraali taisteli paitsi ensimmäisessä, myös toisessa maailmansodassa ja sotien jälkeen päätti politisoida oikein urakalla. Menkää tsekkaamaan wikipediasta vaikka jos ette tiedä miehestä ja olette kiinnostuneita. Sanottakoon että hänet mm. mielletään Ranskan vapauttajaksi, joten ihan Matti Meikäläinen mies ei ollut, vaikka Matti Meikäläisen lentokenttä olisikin paljon parempi nimi ainakin noin keskivertokentälle. Ja jos menette wikipediaan niin hakekaapa samalla nettisanakirjasta ranskan sana gaule... Hehehehe. Muistakaa et siinä on kyllä sitte vaan yks l.

No niin, siis. Jokainen joka on moiselle lentokentälle joskus mennyt, on varmasti jo kaukaa kiinnittänyt huomiota sen erikoiseen muotoon. Ensiksi sitä ajattelee että hei waude, hauskaa ja siistiä, paljon donitseja päällekkäin, tämähän innovatiivista. Sitten mieli muuttuu. Charles de Gaullen kenttä muodostuu toistensa päälle pinotuista renkaista (eli niistä mainitsemistani donitseista), jotka muodostavat siis kunkin kerroksen. Kerroksesta toiseen turisti pääsee näiden renkaiden keskellä kulkevia liukuportaita pitkin. Kätevää, eikö vain! No ei todellakaan.

Ongelma on tämä: lentokenttä on todella kiireinen, itseasia Euroopan kiireisimpiä. Se on ympyrän muotoinen. Se on suuri. Siinä on monta kerrosta. Se on Ranskassa. Juuri kun ajattelee, ettei ympyrästä voi tehdä sokkeloa, huomaa olevansa väärässä. Jos esimerkiksi sattuu saapumaan terminaaliin, joka on väärällä puolella kolmannen kerroksen donitsirengasta, joutuu matkaamaan toiselle puolelle päästäkseen liukuportaisiin (ruuhkassa), menemään toiseen kerrokseen, matkaamaan taas toiselle puolelle jos tuuri kävi eikä viereinen liukuporras menekään alaspäin, vain jotta voi saapua hämmentävään ja kellarimaiseen ensimmäiseen kerrokseen, jossa muistaakseni oli neuvonta, jossa kukaan ei puhunut englantia silloin kun itse siellä kävin. Mikäli joku kovin lentokentästä pitää ja on ollut siellä viimeaikoina ja todennut homman toimivaksi niin hyvä, mutta itselläni ei tilanne ollut moinen.

Kun saavuimme, oli myöhä. Meidän piti päästä nopeasti hotelillemme, sillä lennot olivat myöhässä. (Ylläripylläri - Charles de Gaullin kautta lentäneiden tarinoita kuunnellessani en ole havainnut yhdenkään näistä lennoista olleen ajallaan.) Matkalaukkujemme kanssa oli myös jotain häikkää, niitä ei ensin tahtonut millään kuulua ja muistaakseni ne olivatkin jääneet Helsinkiin. Paula varmaan korjaa jos olen ihan väärässä. Kuitenkin me kaksi suomalaista, ranskaa taitamatonta koitimme jotenkin saada selville laukkujemme kohtaloa, ja sen jälkeen kun olimme selvinneet labyrintistä ensimmäiseen kerrokseen ja jotenkin ymmärtäneet mitä nyt piti tehdä, koitimme tietysti vihdoin päästä hotellille.

No. Ei ollut helppo juttu. Paula oli jostain lukenut että itse lentokentältä pitäisi olla metroasema ja helppo pääsy Ranskan mainioihin metroihin ja RER-juniin. Löysimme jostain uloskäynnin ja katselimme pimeään, kävelimme ympyränmuotoista tietä hetken ja päättelimme ettei se ole täällä ulkona ainakaan se asema. Sitten palasimme sisälle ja muistaakseni menimme johonkin kellarikerrokseen, jossa kulki sellainen kuskiton shuttle. Ajattelin että no mainiota, me ollaan nyt paitsi myöhässä, myös hukassa, eikä täällä ole henkilökuntaa, ja SÄ, Paula, oletat että MÄ menen tässä hullussa maassa tohon kuskittomaan pötkelöön, tietämättä mihin se menee?!

No, minä sitten menin. Päädyimme muutamien ahdistaviem vaiheiden jälkeen sinne Gare de Lyonin isolle metroasemalle. Vai olikohan se se. Tai sitten se oli joku muu, mut iso se oli kuitenkin! Huomatkaa ettei meillä ollut lippua metroon kummallakaan, oli yö, meillä ei ollut käteistä rahaa juuri ollenkaan, emmekä edelleenkään puhuneet ranskaa. Vaikka olin lähestulkoon taivaassa siitä että pääsimme donitsista pois, ei homma ollut selvä. Mutta ei siitä sen enempää, se on eri juttu.

Charles de Gaullen kenttä sijaitsee noin 23 kilometriä Pariisista, eli ihan kävellen sinne ei riemukaarelta lähdetä. Kyseinen alue on nimeltään Roissy-en-France, josta syystä kenttääkin sanotaan joskus Roissyksi. Arvatkaa, miten mukavaa oli, kun tätä ei tiennyt ja opasteissa luki vaan että Roissy. Kun tutustuu kentästä kertoviin nettisivuihin, tuntuu että paikkahan toimii kuin junan vessa, kaikki onnistuu ja kaikkea on ajateltu, mutta näin ei vain ollut. Jostain syystä esimerkiksi vaihtoajat ovat usein hyvin lyhyet tällä kentällä, joka totuuden nimissä kattaa muutakin kuin vain ne donitsit. Mm. terminaalien välillä on bussikuljetus. Mutta siinäpä taas yksi loistava arkkitehtuaalinen ominaisuus, nämä terminaalit! Terminaali 2 koostuu kuudesta eri rakennuksesta!

Sitten pudotan sen kaikkein ärsyttävimmän megapommin: laukut. Ne ovat aina, aina myöhässä jos vaihto on Charles de Gaullen kentällä. Samankaltaisia argumentteja voi kuulla hyvin helposti muilla lentokentillä, muistaakseni meitä kerran Suomessa varoiteltiin tästä asiasta.

Kun Katie viimeisimmän kerran tuli Suomessa käymään, hänellä oli vaihto Charles de Gaullessa. Vaihtoaikaa oli tunti. Kone ei juuri ollut myöhässä, mutta se oli niin iso ja niin täynnä niin tärkeitä ihmisiä, että Katie ei päässyt hyvissä ajoin pois ja joutui odottamaan melkein koko tunnin vain koneesta poispääsyä, saatika sitten mitään muita vaihtoon kuuluvia hommia. Kun Katie sitten meni tiedustelemaan jäljellä olevia vaihtoehtoa, häntä ei haluttu auttaa ja mikään ei tuntunut olevan lentoyhtiön vika. Lentoyhtiö oli muuten Air France, jonka jokainen Lentoturmatutkinta-ohjelmaa seurannut tuntee. Yhtiö siis aikatauluttaa huonosti (jonka olemme mekin huomanneet lippuja katsellessamme), ei halua auttaa asiakastaan ja kaiken kukkuraksi sen lentokoneet syöksyvät turmion tielle. JA se käyttää tätä donitsi-lentokentää!

Loppujen lopuksi Katie joutui odottamaan kentällä noin 9 tuntia, ja kaikesta vaivasta hän sai palkakseen yhden ruokakupongin, jolla sai jonkun sämpylän. Kun hän kysyi olisiko hänen jollain tapaa mahdollista ilmoittaa meille ettei olisi tulossa Suomeen ihan niin äkkiä kuin luultiin, ratkaisuksi tarjottiin maksullista internet-yhteyttä. Kun Katie kyseli laukkujen perään, tympeä virkailija oli vain tympeästi vastannut jotakin siihen suuntaan etteivät laukut olleen hänen ongelmansa, eikä niitä enää saisi siitä koneesta jossa Katien olisi pitänyt olla. Se tunne, joka Katielle oli päällimäiseksi jäänyt, oli, että kaikki oli vain hänen vikaansa, eikä hänen pitäisi häiritä kun muillakin oli kiire.

Laukut yllättäen eivät koskaan olleet menneet mihinkään koneeseen, joka sitten selvisi kun Katie pääsi meille asti. Katie oli Oulussa ja laukut olivat Charles de Gaullella, josta ne onneksi saapuivat joko seuraavana tai sitä seuraavana päivänä.

Toki omaan tympeään suhtautumiseeni vaikuttaa moni asia, jotka eivät itseasiassa ole missään tekemisissä tämän lentokentän tai Air Francen kanssa, mutta monet omat kokemuksemme ja Katien katastrofaalinen matka tänne ovat jättäneet lähtemättömän jäljen. Nyt on kello kuitenkin jo puoli yhdeksän aamulla enkä ole vieläkään nukkunut yöunia, joten ajatus ei ihan kulje. Jätän teidät tähän katkeran tilityksen kalkkiseen jälkikatkuun!

-Anna

Amerikka osa 1, osa 1/3

Seuraa seikkailijoidenne ensimmäinen kollaboraatio, sillä ANNA ja PAULA kertovat teille nyt matkasta Amerikkaan, osa 1. Ottakaatten huomioon, että tämä on mitä luultavimmin ennen kaikkea kuvapostaus, eli Annan naamojen postaus, sillä Paula oli kameran takana ja Anna usein sen edessä. Pahoittelen.

Aloitimme matkamme lentämällä Oulusta Helsinkiin aamulla seitsemän aikaan, mikä luonnollisesti oli paras idea koskaan. Ei ainakaan väsyttänyt. Mikäli olette lukeneet edellisen avautumiseni tulevan matkamme osalta, ymmärtänette ongelman - lentoja ei siis mennyt parempana ajankohtana. Eipä tainnu mennä juniakaan. Luonnollisesti kumpikaan meistä ei jättänyt mitään viime tippaan, joten unta saatiin runsaanlaisesti pitkälle yöhön venähtäneen pakkailun takia. Toim.huom. PLUS, sä värjäsit mun hiuksia! Tv. Paula

Kuva otettu kahvin runsaan nauttimisen jälkeen. Ei auttanut.

Siinä sitten istuttiin silmät kirveltäen Picnic-kahvilan kovanpuoleisilla soffilla, viereisestä telkkarista tuli jotakin aivan käsittämättömän kamalaa, eli heppaohjelma ja pikakävelyä, jota Paula tsiigaili sillä välin, kun eräs koitti uinahtaa hetkeksi. Läheisessä pöydässä istuskeli joukko japanilaisia, joita kyylättiin ja salakuunneltiin enemmän, kuin oli kohteliasta, mikä oli tapaus myös ohi vilahtaneen saksalaisen pojan kanssa. Muistaakseni sillä oli ongelmia tyttöystävän kanssa. Jossain vaiheessa siirryttiin terminaalin eteen odottamaan - lähtöön oli vielä noin kaks tuntia. Toim.huom. Se oli ka-ma-LAA.

Siinä se on! Kauniissa maisemmassa liikkuu pahaa-
avistamattomien hölmöjen saalistaja...

Lennoista ei ole paljoa positiivista sanottavaa. Lyhyestä lentoajasta (3 h ja 6 h) huolimatta tuntui siltä, että sinistä penkkiä oli puolessa välissä tuijotettu ikuisuus, nälkä oli, kylmäkin oli, ja jano, muttei oikein viitsinyt juoda, kun sitten olisi pitänyt könytä vessaan sen vieressä puuskuttavan, ison miehen ohi. Icelandairin koneissa oli onneksi vastakkaisen tuolin selkämyksessä näyttö, jota kautta sai katsoa ilmaiseksi elokuvia ja sen sellaista. Icelandairin muuten valitsimme siksi, että sillä on sellainen vuotuinen kampanjapläjäys jolla pääsee Reykjavikistä suhteellisen halvalla Amerikaan, vaikka tänä vuonna liput olivatkin huomattavasti kalliimmat, kuin viime vuonna. Paulan huomautuksesta mainittakoon, että ainoa huono puoli on se, että ruoka maksaa lennoilla. Ja mikä mahtava huomautus tuo olikaan, sillä siitä pääsemme seuraavaan valituksen aiheeseen.

RUOKA LOPPUI! Juuri kun Paula heilutteli Visaa lentoemännän nokan edessä niin, että silmissä vain kasvisrullat vilkkuivat, emonen sanoi meille raukoille, jotka istuimme aivan lentokoneen takaosassa, että nou kän duu.

Lentomme Helsingistä Keflavikin kentälle oli kai vähän myöhässä, sillä kentällä meitä hoputettiin aika lailla terminaalista toiseen ja NAPS vain, Paula varastettiin ylimääräiseen turvatarkastukseen. Tuominen oli jokseenkin ihmeissään kummallisella ja uudella kentällä: lento oli pian lähdössä, kartanlukija oli hukassa ja USA:n viranomaiset tuota kartanlukijaa tutkivat samalla, kun lentokenttävirkailijat vuoroin sanoivat, että joo, menepä sinä vain odottamaan sinne oven ulkopuolelle, tai oho, mitäs sinä vielä täällä teet, eikös sun lento kohta lähde, tai jotakin muuta yhtä mukavaa. Itseäni ihmetytti lähinnä se, miksi vain toinen meistä tutkittiin. Olinhan minä ihan yhtä vaarallinen, ellen vielä enemmänkin! Toim.huom. "Sillä minulla on tapana sanoa väärät asiat väärässä paikassa..."

No, Paula sai onneksi huikattua, että ala ääliö jo juosta, äläkä odottele siellä oven takana, jossa muuten odotteli myös muuan toinen nainen, joka oli amerikkalainen ja aivan pihalla kaikesta. Tietysti siinä vaiheessa kun OMA TYTTÄRENI OMG on tuolla tutkittavana, oli kaikki loukkaus häntä itseään kohtaan. Sain selitettyä naikkoselle, että ota muidu iisisti, tämä on sun oman maan tekosia, eikä ne sillä mitään tee, ku nää on randomilla otettu, kyl te kohta pääsette kotia. Nainen sitten jatkoi siitä kysymällä, et ai jaa, mistäs sinä sitte olet, ootko täältä Islannista vai Amerikasta, johon vastasin, että eiku kuule Suomesta. Sitten seurasi matkakertomus, jonka yhteenvetona sanottakoon, että Helsingistä ei ainakaa kovin tykätty, eikä kyllä muutenkaa Euroopasta, pliis, päästä äkkiä kotiin.

No, pääsimme kuitenkin Amerikan ihmemaahan ja heti seuraavana aamuna oli aikainen herätys sekä bussimatka State Fairille. Toim.huom. State Fair on joka vuosi järjestettävä suuri Minnesotan markkinatapahtuma, jossa on huvipuisto, konsertteja ja paljon ruokaa. State Fairhän on aivan pahamaineisen tunnettu siitä, että kaikki ruoka on paitsi uppopaistettua, myös tikun päässä. Söimme mm. Big Fat Bacon on a Stick - eli iso pekoni tikunnokassa. Sitä ei oltu kyllä uppopaistettu, mutta hyväähän tuo oli. Siellä myytiin myös uppopaistettua voita! HYI. Toim.huom. Ja hampurilaisia ja suklaapatukoita uppopaistettuna ja se ihana, kahden ihmisen pään kokoinen sipuli, jonka söimme neljästään alta aikayksikön. Meidän lemppari tämän Onion Blossomin lisäksi oli Cheese Curds, eli sellaisia juustonpalasia luonnollisesti uppopaistettuna.

Inhoon näitä kuvia. Hyvvää oli silti.

State Fair kestää useamman päivän ja ihmisiä siellä on aivan sairaaaasti, vaan on sitä tavaraakin. Siellä oli kaikkea ihan ihmeellistä - hennatatuointeja, mönkijöitä, koiranäyttely, agilitykisat, maatilaosio, sisustus- ja rakentamisosio, yhteislaulua... Niin, ja siellä jaettiin eräässäkin paikassa ilmaisia raskaustestejä!

Alue oli noin 20 kertaa näin suuri. Tai 200. Yhdessä päivässä ei millään 
ehtinyt katsoa kaikkea.

Tämän jälkeen ei mitään kauhean suuria tapahtumia ollutkaan, vaikka kaikennäköistä kivaa tehtiinkin - käytiin mm. Levin töissä Avedalla (Aveda on siis sellainen valtava yritys, joka valmistaa ekologisia kauneustuotteita. Oltaisiin saatu sieltä kesätöitäkin, mutta Amerikkaan ei noin vain lähdetäkään töihin.) ja shoppailemassa ihan liikaa, sekä leffassa, mutta niistä kerrotaan joku toinen kerta, sillä tämäkin postaus on jo näin pitkä.

Lopuksi kuitenkin tarjoilemme teille vielä kuvan, joka on otettu noin 10 minuuttia sen jälkeen, kun saavuimme kotiin. Meillä oli ollut Ville ja Krista pitämässä huolta kissasta ja kodista matkamme ajan ja kämppä oli ihanan siisti, kun astuttiin ovesta sisälle, mutta sitten...

Rahat meni. Tavarat tuli. Tuodahan saa vain 400 dollarin edestä.

Toivoopi Anna ja toim.huom.-Paula