Minä täällä hei.

Koska olen mukava ihminen, kirjoitan teille jälleen. Samalla mukavuuslinjalla jatkaen aionkin nyt päättää erään aloittamani asian, eli kertoa maailman typerimmästä paikasta, Charles de Gaullen lentokentästä. Myös jotakin muuta eeppistä valitusta saattaa seurata, jälleen kerran ilman asiallisuuden taakkaa.

Ranskan ja Pariisin puolella Charles on kovinkin pidetty ja juhlittu hahmo, jonka kunniaksi on nimetty jos jonkinlaista, mm. puisto ja sitten tämä kirottu lentokenttä. Paikat eivät kuitenkaan ole miehen maineen veroisia käsitykseni mukaan, sillä tämä umpiranskalainen kenraali taisteli paitsi ensimmäisessä, myös toisessa maailmansodassa ja sotien jälkeen päätti politisoida oikein urakalla. Menkää tsekkaamaan wikipediasta vaikka jos ette tiedä miehestä ja olette kiinnostuneita. Sanottakoon että hänet mm. mielletään Ranskan vapauttajaksi, joten ihan Matti Meikäläinen mies ei ollut, vaikka Matti Meikäläisen lentokenttä olisikin paljon parempi nimi ainakin noin keskivertokentälle. Ja jos menette wikipediaan niin hakekaapa samalla nettisanakirjasta ranskan sana gaule... Hehehehe. Muistakaa et siinä on kyllä sitte vaan yks l.

No niin, siis. Jokainen joka on moiselle lentokentälle joskus mennyt, on varmasti jo kaukaa kiinnittänyt huomiota sen erikoiseen muotoon. Ensiksi sitä ajattelee että hei waude, hauskaa ja siistiä, paljon donitseja päällekkäin, tämähän innovatiivista. Sitten mieli muuttuu. Charles de Gaullen kenttä muodostuu toistensa päälle pinotuista renkaista (eli niistä mainitsemistani donitseista), jotka muodostavat siis kunkin kerroksen. Kerroksesta toiseen turisti pääsee näiden renkaiden keskellä kulkevia liukuportaita pitkin. Kätevää, eikö vain! No ei todellakaan.

Ongelma on tämä: lentokenttä on todella kiireinen, itseasia Euroopan kiireisimpiä. Se on ympyrän muotoinen. Se on suuri. Siinä on monta kerrosta. Se on Ranskassa. Juuri kun ajattelee, ettei ympyrästä voi tehdä sokkeloa, huomaa olevansa väärässä. Jos esimerkiksi sattuu saapumaan terminaaliin, joka on väärällä puolella kolmannen kerroksen donitsirengasta, joutuu matkaamaan toiselle puolelle päästäkseen liukuportaisiin (ruuhkassa), menemään toiseen kerrokseen, matkaamaan taas toiselle puolelle jos tuuri kävi eikä viereinen liukuporras menekään alaspäin, vain jotta voi saapua hämmentävään ja kellarimaiseen ensimmäiseen kerrokseen, jossa muistaakseni oli neuvonta, jossa kukaan ei puhunut englantia silloin kun itse siellä kävin. Mikäli joku kovin lentokentästä pitää ja on ollut siellä viimeaikoina ja todennut homman toimivaksi niin hyvä, mutta itselläni ei tilanne ollut moinen.

Kun saavuimme, oli myöhä. Meidän piti päästä nopeasti hotelillemme, sillä lennot olivat myöhässä. (Ylläripylläri - Charles de Gaullin kautta lentäneiden tarinoita kuunnellessani en ole havainnut yhdenkään näistä lennoista olleen ajallaan.) Matkalaukkujemme kanssa oli myös jotain häikkää, niitä ei ensin tahtonut millään kuulua ja muistaakseni ne olivatkin jääneet Helsinkiin. Paula varmaan korjaa jos olen ihan väärässä. Kuitenkin me kaksi suomalaista, ranskaa taitamatonta koitimme jotenkin saada selville laukkujemme kohtaloa, ja sen jälkeen kun olimme selvinneet labyrintistä ensimmäiseen kerrokseen ja jotenkin ymmärtäneet mitä nyt piti tehdä, koitimme tietysti vihdoin päästä hotellille.

No. Ei ollut helppo juttu. Paula oli jostain lukenut että itse lentokentältä pitäisi olla metroasema ja helppo pääsy Ranskan mainioihin metroihin ja RER-juniin. Löysimme jostain uloskäynnin ja katselimme pimeään, kävelimme ympyränmuotoista tietä hetken ja päättelimme ettei se ole täällä ulkona ainakaan se asema. Sitten palasimme sisälle ja muistaakseni menimme johonkin kellarikerrokseen, jossa kulki sellainen kuskiton shuttle. Ajattelin että no mainiota, me ollaan nyt paitsi myöhässä, myös hukassa, eikä täällä ole henkilökuntaa, ja SÄ, Paula, oletat että MÄ menen tässä hullussa maassa tohon kuskittomaan pötkelöön, tietämättä mihin se menee?!

No, minä sitten menin. Päädyimme muutamien ahdistaviem vaiheiden jälkeen sinne Gare de Lyonin isolle metroasemalle. Vai olikohan se se. Tai sitten se oli joku muu, mut iso se oli kuitenkin! Huomatkaa ettei meillä ollut lippua metroon kummallakaan, oli yö, meillä ei ollut käteistä rahaa juuri ollenkaan, emmekä edelleenkään puhuneet ranskaa. Vaikka olin lähestulkoon taivaassa siitä että pääsimme donitsista pois, ei homma ollut selvä. Mutta ei siitä sen enempää, se on eri juttu.

Charles de Gaullen kenttä sijaitsee noin 23 kilometriä Pariisista, eli ihan kävellen sinne ei riemukaarelta lähdetä. Kyseinen alue on nimeltään Roissy-en-France, josta syystä kenttääkin sanotaan joskus Roissyksi. Arvatkaa, miten mukavaa oli, kun tätä ei tiennyt ja opasteissa luki vaan että Roissy. Kun tutustuu kentästä kertoviin nettisivuihin, tuntuu että paikkahan toimii kuin junan vessa, kaikki onnistuu ja kaikkea on ajateltu, mutta näin ei vain ollut. Jostain syystä esimerkiksi vaihtoajat ovat usein hyvin lyhyet tällä kentällä, joka totuuden nimissä kattaa muutakin kuin vain ne donitsit. Mm. terminaalien välillä on bussikuljetus. Mutta siinäpä taas yksi loistava arkkitehtuaalinen ominaisuus, nämä terminaalit! Terminaali 2 koostuu kuudesta eri rakennuksesta!

Sitten pudotan sen kaikkein ärsyttävimmän megapommin: laukut. Ne ovat aina, aina myöhässä jos vaihto on Charles de Gaullen kentällä. Samankaltaisia argumentteja voi kuulla hyvin helposti muilla lentokentillä, muistaakseni meitä kerran Suomessa varoiteltiin tästä asiasta.

Kun Katie viimeisimmän kerran tuli Suomessa käymään, hänellä oli vaihto Charles de Gaullessa. Vaihtoaikaa oli tunti. Kone ei juuri ollut myöhässä, mutta se oli niin iso ja niin täynnä niin tärkeitä ihmisiä, että Katie ei päässyt hyvissä ajoin pois ja joutui odottamaan melkein koko tunnin vain koneesta poispääsyä, saatika sitten mitään muita vaihtoon kuuluvia hommia. Kun Katie sitten meni tiedustelemaan jäljellä olevia vaihtoehtoa, häntä ei haluttu auttaa ja mikään ei tuntunut olevan lentoyhtiön vika. Lentoyhtiö oli muuten Air France, jonka jokainen Lentoturmatutkinta-ohjelmaa seurannut tuntee. Yhtiö siis aikatauluttaa huonosti (jonka olemme mekin huomanneet lippuja katsellessamme), ei halua auttaa asiakastaan ja kaiken kukkuraksi sen lentokoneet syöksyvät turmion tielle. JA se käyttää tätä donitsi-lentokentää!

Loppujen lopuksi Katie joutui odottamaan kentällä noin 9 tuntia, ja kaikesta vaivasta hän sai palkakseen yhden ruokakupongin, jolla sai jonkun sämpylän. Kun hän kysyi olisiko hänen jollain tapaa mahdollista ilmoittaa meille ettei olisi tulossa Suomeen ihan niin äkkiä kuin luultiin, ratkaisuksi tarjottiin maksullista internet-yhteyttä. Kun Katie kyseli laukkujen perään, tympeä virkailija oli vain tympeästi vastannut jotakin siihen suuntaan etteivät laukut olleen hänen ongelmansa, eikä niitä enää saisi siitä koneesta jossa Katien olisi pitänyt olla. Se tunne, joka Katielle oli päällimäiseksi jäänyt, oli, että kaikki oli vain hänen vikaansa, eikä hänen pitäisi häiritä kun muillakin oli kiire.

Laukut yllättäen eivät koskaan olleet menneet mihinkään koneeseen, joka sitten selvisi kun Katie pääsi meille asti. Katie oli Oulussa ja laukut olivat Charles de Gaullella, josta ne onneksi saapuivat joko seuraavana tai sitä seuraavana päivänä.

Toki omaan tympeään suhtautumiseeni vaikuttaa moni asia, jotka eivät itseasiassa ole missään tekemisissä tämän lentokentän tai Air Francen kanssa, mutta monet omat kokemuksemme ja Katien katastrofaalinen matka tänne ovat jättäneet lähtemättömän jäljen. Nyt on kello kuitenkin jo puoli yhdeksän aamulla enkä ole vieläkään nukkunut yöunia, joten ajatus ei ihan kulje. Jätän teidät tähän katkeran tilityksen kalkkiseen jälkikatkuun!

-Anna

Amerikka osa 1, osa 1/3

Seuraa seikkailijoidenne ensimmäinen kollaboraatio, sillä ANNA ja PAULA kertovat teille nyt matkasta Amerikkaan, osa 1. Ottakaatten huomioon, että tämä on mitä luultavimmin ennen kaikkea kuvapostaus, eli Annan naamojen postaus, sillä Paula oli kameran takana ja Anna usein sen edessä. Pahoittelen.

Aloitimme matkamme lentämällä Oulusta Helsinkiin aamulla seitsemän aikaan, mikä luonnollisesti oli paras idea koskaan. Ei ainakaan väsyttänyt. Mikäli olette lukeneet edellisen avautumiseni tulevan matkamme osalta, ymmärtänette ongelman - lentoja ei siis mennyt parempana ajankohtana. Eipä tainnu mennä juniakaan. Luonnollisesti kumpikaan meistä ei jättänyt mitään viime tippaan, joten unta saatiin runsaanlaisesti pitkälle yöhön venähtäneen pakkailun takia. Toim.huom. PLUS, sä värjäsit mun hiuksia! Tv. Paula

Kuva otettu kahvin runsaan nauttimisen jälkeen. Ei auttanut.

Siinä sitten istuttiin silmät kirveltäen Picnic-kahvilan kovanpuoleisilla soffilla, viereisestä telkkarista tuli jotakin aivan käsittämättömän kamalaa, eli heppaohjelma ja pikakävelyä, jota Paula tsiigaili sillä välin, kun eräs koitti uinahtaa hetkeksi. Läheisessä pöydässä istuskeli joukko japanilaisia, joita kyylättiin ja salakuunneltiin enemmän, kuin oli kohteliasta, mikä oli tapaus myös ohi vilahtaneen saksalaisen pojan kanssa. Muistaakseni sillä oli ongelmia tyttöystävän kanssa. Jossain vaiheessa siirryttiin terminaalin eteen odottamaan - lähtöön oli vielä noin kaks tuntia. Toim.huom. Se oli ka-ma-LAA.

Siinä se on! Kauniissa maisemmassa liikkuu pahaa-
avistamattomien hölmöjen saalistaja...

Lennoista ei ole paljoa positiivista sanottavaa. Lyhyestä lentoajasta (3 h ja 6 h) huolimatta tuntui siltä, että sinistä penkkiä oli puolessa välissä tuijotettu ikuisuus, nälkä oli, kylmäkin oli, ja jano, muttei oikein viitsinyt juoda, kun sitten olisi pitänyt könytä vessaan sen vieressä puuskuttavan, ison miehen ohi. Icelandairin koneissa oli onneksi vastakkaisen tuolin selkämyksessä näyttö, jota kautta sai katsoa ilmaiseksi elokuvia ja sen sellaista. Icelandairin muuten valitsimme siksi, että sillä on sellainen vuotuinen kampanjapläjäys jolla pääsee Reykjavikistä suhteellisen halvalla Amerikaan, vaikka tänä vuonna liput olivatkin huomattavasti kalliimmat, kuin viime vuonna. Paulan huomautuksesta mainittakoon, että ainoa huono puoli on se, että ruoka maksaa lennoilla. Ja mikä mahtava huomautus tuo olikaan, sillä siitä pääsemme seuraavaan valituksen aiheeseen.

RUOKA LOPPUI! Juuri kun Paula heilutteli Visaa lentoemännän nokan edessä niin, että silmissä vain kasvisrullat vilkkuivat, emonen sanoi meille raukoille, jotka istuimme aivan lentokoneen takaosassa, että nou kän duu.

Lentomme Helsingistä Keflavikin kentälle oli kai vähän myöhässä, sillä kentällä meitä hoputettiin aika lailla terminaalista toiseen ja NAPS vain, Paula varastettiin ylimääräiseen turvatarkastukseen. Tuominen oli jokseenkin ihmeissään kummallisella ja uudella kentällä: lento oli pian lähdössä, kartanlukija oli hukassa ja USA:n viranomaiset tuota kartanlukijaa tutkivat samalla, kun lentokenttävirkailijat vuoroin sanoivat, että joo, menepä sinä vain odottamaan sinne oven ulkopuolelle, tai oho, mitäs sinä vielä täällä teet, eikös sun lento kohta lähde, tai jotakin muuta yhtä mukavaa. Itseäni ihmetytti lähinnä se, miksi vain toinen meistä tutkittiin. Olinhan minä ihan yhtä vaarallinen, ellen vielä enemmänkin! Toim.huom. "Sillä minulla on tapana sanoa väärät asiat väärässä paikassa..."

No, Paula sai onneksi huikattua, että ala ääliö jo juosta, äläkä odottele siellä oven takana, jossa muuten odotteli myös muuan toinen nainen, joka oli amerikkalainen ja aivan pihalla kaikesta. Tietysti siinä vaiheessa kun OMA TYTTÄRENI OMG on tuolla tutkittavana, oli kaikki loukkaus häntä itseään kohtaan. Sain selitettyä naikkoselle, että ota muidu iisisti, tämä on sun oman maan tekosia, eikä ne sillä mitään tee, ku nää on randomilla otettu, kyl te kohta pääsette kotia. Nainen sitten jatkoi siitä kysymällä, et ai jaa, mistäs sinä sitte olet, ootko täältä Islannista vai Amerikasta, johon vastasin, että eiku kuule Suomesta. Sitten seurasi matkakertomus, jonka yhteenvetona sanottakoon, että Helsingistä ei ainakaa kovin tykätty, eikä kyllä muutenkaa Euroopasta, pliis, päästä äkkiä kotiin.

No, pääsimme kuitenkin Amerikan ihmemaahan ja heti seuraavana aamuna oli aikainen herätys sekä bussimatka State Fairille. Toim.huom. State Fair on joka vuosi järjestettävä suuri Minnesotan markkinatapahtuma, jossa on huvipuisto, konsertteja ja paljon ruokaa. State Fairhän on aivan pahamaineisen tunnettu siitä, että kaikki ruoka on paitsi uppopaistettua, myös tikun päässä. Söimme mm. Big Fat Bacon on a Stick - eli iso pekoni tikunnokassa. Sitä ei oltu kyllä uppopaistettu, mutta hyväähän tuo oli. Siellä myytiin myös uppopaistettua voita! HYI. Toim.huom. Ja hampurilaisia ja suklaapatukoita uppopaistettuna ja se ihana, kahden ihmisen pään kokoinen sipuli, jonka söimme neljästään alta aikayksikön. Meidän lemppari tämän Onion Blossomin lisäksi oli Cheese Curds, eli sellaisia juustonpalasia luonnollisesti uppopaistettuna.

Inhoon näitä kuvia. Hyvvää oli silti.

State Fair kestää useamman päivän ja ihmisiä siellä on aivan sairaaaasti, vaan on sitä tavaraakin. Siellä oli kaikkea ihan ihmeellistä - hennatatuointeja, mönkijöitä, koiranäyttely, agilitykisat, maatilaosio, sisustus- ja rakentamisosio, yhteislaulua... Niin, ja siellä jaettiin eräässäkin paikassa ilmaisia raskaustestejä!

Alue oli noin 20 kertaa näin suuri. Tai 200. Yhdessä päivässä ei millään 
ehtinyt katsoa kaikkea.

Tämän jälkeen ei mitään kauhean suuria tapahtumia ollutkaan, vaikka kaikennäköistä kivaa tehtiinkin - käytiin mm. Levin töissä Avedalla (Aveda on siis sellainen valtava yritys, joka valmistaa ekologisia kauneustuotteita. Oltaisiin saatu sieltä kesätöitäkin, mutta Amerikkaan ei noin vain lähdetäkään töihin.) ja shoppailemassa ihan liikaa, sekä leffassa, mutta niistä kerrotaan joku toinen kerta, sillä tämäkin postaus on jo näin pitkä.

Lopuksi kuitenkin tarjoilemme teille vielä kuvan, joka on otettu noin 10 minuuttia sen jälkeen, kun saavuimme kotiin. Meillä oli ollut Ville ja Krista pitämässä huolta kissasta ja kodista matkamme ajan ja kämppä oli ihanan siisti, kun astuttiin ovesta sisälle, mutta sitten...

Rahat meni. Tavarat tuli. Tuodahan saa vain 400 dollarin edestä.

Toivoopi Anna ja toim.huom.-Paula

Money, money, money, money! (Mooooney.)

Eilen oli mukava päivä. Lähdettiin kaupungille tehtävälista takataskussa. Ensimmäinen suoritettava asia: rahanvaihto Forexilla.

Rahanvaihto on siitä hauskaa puuhaa, että euroilla saa enemmän USAn dollareita kuin dollareilla euroja. Kurssi nyt on mitä on, muistan vielä ne hyvät ajat, kun eurolla sai nykyistä vieläkin enemmänkin. Voi, niitä aikoja. Ne tahtoisin niin elää uudelleen. Eilen kuitenkin otettiin käteistä pieniä juttuja varten - tipit ravintoloissa ja kauneushoitoloissa, pienet ostokset kun iskee kaupassa yllättävä jano. Aamukahvit ja -teet drive-throughlla. Jos kortit eivät toimikaan.

Liikaa käteistä emme kuitenkaan halua mukana kantaa. Ei olisi kivaa tulla ryöstetyksi setelitukku taskussa. Toisekseen Forexilla (tai missä tahansa muualla) rahanvaihdon yhteydessä kurssi on huonompi kuin paikan päällä kortilla maksaessa. Tässä on tietysti se oletusarvo, että kurssi pysyy koko matkan samanlaisena, eikä lähde äkilliseen laskuun.

Tänään soitin vielä varmistussoiton Osuuspankkiin. Kyllä, olen ollut vaihdon jälkeen jo kahdesti Minnesotassa, enkä ole vaivaantunut ottamaan korttiasioista pahemmin mitään selvää. Vähän sama moka kävi Katielle, joka kantapään kautta sai tietää oman pankkinsa perivän jokaisesta Visa-kortilla maksetusta euro-ostoksesta oman summansa. Siinä tulivat parin euron kahvit ja pullat melko kalliiksi. Nyt kun luottokortti on myös koristamassa omaa lompakkoani, ajattelin varulta ottaa selvää, miten tällaiset ylimääräiset maksut toimivat meidän tilanteessa. Tässäpä pieni info tietämättömille:

• Visalla maksaminen USA:ssa (tai muuallakaan ulkomailla) ei maksa mitään ylimääräistä. Tämä oli tietysti melko onnekasta, lähtihän meillä viimeksi heräteostoksena mukaan kannettava tietokone, jonka päätimme maksaa Visalla ostoturvan vuoksi.
• Visa Electronilla sama juttu. Electron toimii Minnesotassa melko moitteettomasti missä tahansa, näin on ollut jo vuosia. Muutaman kerran kuitenkin maksupääte ei vain ole suostunut korttia hyväksymään, jolloin maksumieheksi on joutunut joko Katie tai sitten luottokorttina käyttämäni Visa. Hauskaa Electronin käytössä on myös se, että usemmiten se luokitellaan luottokortiksi. Pankkikorttina emme ole saaneet sitä toimimaan.
• Käteisen nostaminen automaatista puolestaan on maksullista. Hinnasto Osuuspankilla on 2 €/nosto + 2 % provisio nostetusta summasta. Maksut koskevat niin Visaa kuin Visa Electroniakin. Tässäpä syy, miksi Katien äidin hautajaisissa käydessäni rahani loppuivat yhtäkkiä kesken, vaikka luulin tilillä vielä olevan tuliaisiin säästetyt kympit - nostin muutaman kerran automaatilla n. 40 dollaria. Kun tähän lisää Osuuspankin maksut sekä Amerikan puolen 2 dollarin nostomaksun, ei ole ihmekään että tili oli tyhjentynyt itsestään.
• Dollarin kurssi tulee luottokunnalta. Tässä suora lainaus heidän nettisivuiltaan: "Muussa valuutassa kuin euroissa tehdyt ostot muutetaan euroiksi korttijärjestöjen Visan tai MasterCardin käyttämällä valuutan tukkukurssilla, johon lisätään enintään 1,95 %. Kurssi määräytyy sen päivän mukaan, jolloin tapahtuma välittyy sen vastaanottaneelta luottolaitokselta korttijärjestölle." Tämän toki huomasin verkkopankkia seuratessani jo viimematkalla. Jokainen ostos oli hinnaltaan hieman erilainen.

Tänään pamahti myös opintotuki tilille, joten nyt on säästötilin puolelle siirretty kaikki matkaa varten varatut rahat. Meillä on siitä onnekas tilanne, että yöpyminen on täysin ilmaista, automatkatkin oikeastaan. (Vaikka taidamme tälläkin kertaa tankata Katien auton ainakin kerran. He luulevat, että bensa on siellä päässä kallista! Hah hah!) Kaikki käyttöraha meillä meneekin siis ruokailuun sekä erinäisiin tapahtumiin ja ostoksiin. Vaatteet ja kengät ovat Minnesotassa verotonta tavaraa, joten niitä yleensä matkalaukut ovat kutakuinkin täynnä. Ne ovat myös sinivalkoisin silmin katsottuna halpoja alun alkaenkin, joten odotettavissa on taas minulle uusia neuletakkeja (jee) ja Annalle monta uutta mekkoa!

Raha on mukavaa, kun sitä saa käyttää. Kun sitä ei ole, se on ärsyttävin asia maailmassa.

- Paula

Minnesota-muistoja

Kaikki meidän lähipiirissä pyörivät varmasti tietävät miksi kaikista Yhdysvaltojen osavaltioista valitsemme kerta toisensa jälkeen Minnesotan. Syy on melko yksinkertainen: olin siellä vaihto-oppinaana vuosina 2004-2005. 11 kk:den jälkeen meren toiselle puolelle jäi ihana perhe ja paras ystävä. Siinä on syytä kerrakseen toivoa pääsevänsä tapaamaan itselle tärkeitä ihmisiä uudelleen ja uudelleen.

Mulle lukion ykkösen jälkeen ulkomaille vuodeksi lähteminen oli, niin kliseistä kuin se vaihtaripiireissä onkin, maailman paras ratkaisu ja ehkä elämäni parasta aikaa. (Ainakin siihenastisen elämäni mittakaavassa.) Se oli kallista hommaa ja olenkin ikuisessa kiitollisuudenvelassa isälleni, joka toteutti mun haaveet ja teki kiltin tytön elämästä hieman jännittävämpää.

Amerikassa perheeseeni kuului äiti, isä, veli (saman ikäinen kuin minä) ja kolme vuotta nuorempi pikkusisko, sekä läjä lemmikkejä, joiden lukumäärä vuoden aikana vaihteli hieman. Parhaimmillaan kaksi koiraa ja neljä kissaa teki elämästä kiinnostavan jopa silloin, kun ei olisi voinut vähempää kiinnostaa puhua kenellekään englantia tai hymyillä jatkuvasti. (Suomalainen perusmökötysilme ei tullut siellä kuuloonkaan - kaikki luulivat, että olin pahalla päällä tai muuten vain jokin oli huonosti. Yritä sitten siinä selittää, että ei ei, mä näytän tältä aina.)

                             

        Adamsien kotitalo New Hopessa sijaitsi tien toisella puolella High Schooliani.

Amerikassa kaikki oli pienen paikkakunnan tytölle todellakin suurta. Minnesotassa on Yhdysvaltojen suurin ostoskeskus. Sen sisällä on huvipuisto. Ihan oikea huvipuisto tukkijokineen ja vuoristoratoineen, sekä kolme kerrosta kauppoja kaupan perään. Meni lähes koko 11 kuukautta, ennen kuin totuin siihen, että aamiaisen jälkeen ei voinut syödä mitään koko päivänä, koska pannukakkujen ja munakkaan jälkeen oli niin täpöten täynnä. Ravintoloissa sai ilmaisella aina uuden ja uuden lasin limukkaa (tai mehua tai jääteetä tai kahvia tai mitä nyt ikinä satut haluamaankaan veden lisäksi), autotiet näyttivät aluksi miljoonakaistaisilta ja sillat lähinnä pelottavan monimutkaisilta härveleiltä. Mihinkään ei päässyt ilman omaa autoa, eikä kukaan edes halunnut yrittää. Koulussa oli yli 5 000 oppilasta ja joka paikassa oli metallinpaljastimia eikä ulkona saanut liikkua alaikäisenä yhdeksän jälkeen illalla yksinään.

Kulttuurishokki oli ilmeinen ja jokseenkin pakollista kauraa teini-ikäiselle vaihtarille. Kolme ensimmäistä kuukautta olivat kuin mistä tahansa vaihtarioppikirjasta - koulussa ei ystäviä, ei mitään tekemistä, muut vaihtarit puhuvat huonoa englantia, ärsyttää, tietokoneella käyttörajoitukset ettei jäisi liikaa suremaan kotimaata. Kaikki oli tyhmää ja koko maa toimi väärin ja Suomessa asiat olivat paremmin, joitain pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta.

Mutta niin vain kaikki muuttui pikkuhiljaa paremmaksi. Koin niin paljon uutta, että nykyään on vaikea edes käsittää sitä kaikkea. Tuohon aikaan olin minäkin siirtymässä digiaikaan, mutta silti kameran kautta ei huomannut kuvata mitään, mitä nykyään kaipaisi muistinsa piristykseksi. (Tähänkin merkintään löysin vain ihan ihkaoikeita paperikuvia!) Kaikki tuntuivat ensimmäisen puolen vuoden jälkeen jo niin luonnolliselta ja yksinkertaiselta, etteivät asiat tuntuneet kuvaamisen arvoisilta. Se tietysti harmittaa näin jälkeen päin paljon.

                               

              Jouluaattona kokoonnuttiin sukujuhliin syömään italialaista ruokaa, keskiyöllä käytiin vielä jumalanpalveluksessa.

Suuria tilaisuuksia tuohon vuoteen mahtui paljon. Oli outo, uusi joulunvietto: joulupäivän aamuna perheen kesken avattiin lahjoja (joita minäkin sain mielin määrin, josta olin aivan ällikällä lyöty), päivällisellä notkuivat pöydät kalkkunaa ja bataattihöystöä, jonka yksi maistuvimmista aineksista olivat vaahtokarkit. Perhe ja suku oli Adamseille amerikkalaiseen tapaan tärkeä osa mitä tahansa päivää, joten vietimme usein aikaa myös setien ja tätien ja serkkujen luona. Uutena vuotena ei ammuttu raketteja, mutta sentään laskettiin kymmeneen ja puhallettiin paperitorviin hassut hatut päässä. Halloweenia pääsin viettämään Harry Potter -hahmoksi pukeutuneena.

Joulun jälkeen elämä vasta alkoikin. Koulussa oli koko ensimmäisen lukukauden kestänyt lukujärjestys vihdoin ohi (sain jopa kuukauden oppilas -palkinnon kemiasta. Sen kun olisi Suomen lukion kemian opettajani nähnyt! Hah hah!) ja sain valita toisen puolikkaan vähän rennommaksi. Tuolloin tapasin myös aivan sattumalta eräällä vapaatunnilla Katien, josta tulikin yksi parhaimmista ystävistäni melkein heti. Olin tuskin koskaan kotona, sillä olimme jatkuvasti menossa jossain, syömässä ravintoloissa ja katsomassa leffoja ja hihittelemässä ihastuksille. Pääsin Katien mukana myös kasinolle uhkapelaamaan. Hänen perheensä jopa otti minut mukaan viereisen osavaltion vesipuistoparatiisiin, Wisconsin Dellsiin, jossa yövyimme mahtavassa hotellissa ja lilluimme jos jonkinlaisessa vedessä viikon ajan. Eikä tämä amerikkalaisen vieraanvaraisuuden mukaan maksanut minulle senttiäkään. Ilman Katietä vaihtovuoteni olisi ollut varmasti kovin mukava, mutta niin hyvän ystävän löytymisen kautta siitä tuli loistava.

Minä ja Katie katsomassa sateisena päivänä koulumme haavipallo-ottelua. (Lacrosse siis kyseessä.)

Tuo aika menikin kuin siivillä. New Hope ja Adamsit olivat toinen perheeni ja kotini, olin vihdoin löytänyt paikkani oudossa maassa, jonka tavat tuntuivat jo normaaleilta jopa ulkomaalaisen silmin. Näin uneni englanniksi ja joutuessani puhumaan suomea en yhtäkkiä muistanut miten se tapahtuu. Olin joutunut käymään läpi monia tunteita, hyviä ja huonoja, ja huomasin muuttuneeni sosiaalisemmaksi ja rohkeammaksi kuin aikaisemmin. Ymmärsin, että selviäisin kyllä mistä tahansa, jos olen parin viikon maassavieton jälkeen kyennyt pitämään koulussa puheita englanniksi vieraille ihmisille vielä hyvin arvosanoin. Osallistuin koulun musikaalin tekoon soittamalla klarinettia bändissä, kävin yksinäni shoppailemassa ja osallistuin prom-tanssiaisiin. Asiat alkoivat jännittää vähemmän ja lähtö ahdistaa enemmän.

Täytin Amerikassa myös 18. Veljeni antoi täytettäväkseni toisen päiväkirjan, jotten koskaan unohtaisi viettämääni aikaa heidän parissaan. Teimme perheen kesken kaikenlaista leffailloista amerikkalaisen pesäpallopelien katselemiseen livenä. Pian oli kuitenkin jo viimeinen viikko koulussa ja lopulta valmistuin muiden senior-oppilaiden mukana. Sain hienon mitallin todistukseni normaalia paremmasta keskiarvosta ja sain olla ensimmäisiä, jotka kävivät kättelemässä rehtoria ja nostamassa valmistujaislakin tupsun toiselle puolelle päätä.

Hyvä, Paula! Valmistujaisia juhlimme luonnollisesti veljeni kanssa yhtä aikaa. En muuten erityisemmin pidä amerikkalaisista kakuista.

Koulu oli vihdoin ohi ja aikani Minnesotassa tuli päätökseen. Taakse jäi miljoona muistoa ja palava halu palata takaisin. Seuraava reissuni takaisin oli kuitenkin ikävissä merkeissä ja yllättäen kolmen vuoden jälkeen kotiinpaluustani. Katien äiti kuoli nopeasti edenneeseen syöpään ja Katie lennätti omilla rahoillaan minut hautajaisiin muutaman päivän varoitusajalla. Kolmessa vuodessa olivat tietysti tutut paikat ja ihmiset muuttuneet. Silti mielessäni aina palaan siihen maailmaan, jonka jätin 2005 keväällä taakseni, kun keltainen koulubussi vei meidät pois perheittemme luota, kohti lentokenttää.

Äiti, sisko, minä, veli ja isä viimeisinä minuutteina, ennen kuin lähdin matkaamaan takaisin Suomeen. Taktisesti valitsin kuvan, jossa kukaan ei itke naama punaisena.

Nykyään host-vanhempani asuvat Kaliforniassa isän työn perässä, veljelläni on lapsi ja hän on naimisissa ja siskoni muutti juuri omaan yksiöön. Enää ei ole mitään syytä käydä New Hopessa, mutta muistoajelu siellä on aina pakollinen Amerikkaan asti päästessä. Olen jo hyväksynyt sen, että asiat lopulta muuttuvat, mutta ainakin tuolta vuodelta sain omaan elämääni niin paljon positiivisuutta, etten ikinä vaihtaisi sitä aikaa pois!

- Paula

P.S. Voi että kun pääsisi taas pian mussuttamaan epämeksikolaista pikaruokaa! :D

Taco Bell oli halpaa ja hyvää ja nam nam.

On ne liput kalliita

Kas niin, armaat lukijamme, Paulan pyynnöstä Walituksen Expertti eli Anna kertoo teille nyt siitä, kuinka VR petti meidät ja Charles de Gaulle ei ole hyvä juttu. Pitäkää mielessä se, että Paula vastaa blogin asiasisällöstä joten olen vapaa kaikista asiallisuuden kahleista.

Kuten jo ehkä arvasittekin, Oulu ei vieläkään ole ponnisteluista huolimatta noussut minkäänlaiseksi kulttuurikohteeksi eikä suureksi keskukseksi maailmalla, ellei oteta huomioon tiettyjä uskonnollisia lähtökohtia, joten suoria lentoja välillä Oulu-Minnesota on aika vähän. Itseasiassa niitä ei ole yhtään, kuten kultivoituneet lukijamme varmasti jo päättelivät. Siispä meidänkin on ensin suunnattava sinne, mistä kaikki paha on saanut alkunsa, eli Helsinkiin. Mietin ainakin itse, kun kaikkia lippumahdollisuuksia vielä tutkittiin, että voisimme jopa mennä Kööpenhaminan kautta. Blue1:lla oli muistaakseni niihin aikoihin se vitsikäs mainoskampanja, jonka iskulauseena oli "Why go through HEL?" Sitä mietin minäkin. Kuitenkaan lippuekspertti Paula ei havainnut hinnoissa kovin suurta eroa kun vertailukohteena oli tämä HEL joten Köpiksen reissu jäi tekemättä ja suuntaammekin parin kuukauden päästä Helv-- Helsinkiin.

Oulustahan pääsee Helsinkiin tavalla jos toisella. Kuitenkin lennot ovat nykyään niin halpoja ja mm. Blue1:lla on halpoja nuorisolippuja, että kyseinen vaihtoehto kimmelsi mielissä ykkösenä. Bussilla ei ainakaan pitkiä matkoja nykyään kulje enää kovin moni, eikä se meilläkään ollut kovin varteenotettava vaihtoehto, sillä matka olisi ollut pitkä ja puuduttava ja kaiken lisäksi vielä aika kallis. Bussilla olisi toki päässyt suoraan lentokentälle, mutta kun koitimme katsoa aikatauluja, ei niitä ollut saatavilla.

Aikatauluja emme olisi edes kaivanneet, ellei olisi käynyt ohraisesti juna- ja lentolippujen kanssa. Junahan on henkilökohtainen ystäväni niiltä ajoilta kun kuljin Turusta Liminkaan kerran kuussa tapaamaan tuota morsiota, ja vaikka moni valittaa kaikesta valtion rautateiden toiminnasta, olen aina vaalinut sydämessäni yhtä junapaikkaa. Kuitenkin junat ovat valitettavan usein myöhässä, tai liian kylmiä, tai ihmiset ovat ärsyttäviä, tai matka on liian pitkä tai yhtä jos toista, joten lentoliput pitivät yhä ykkössijaa mielissämme. Vaan kuinkas sitten kävikään.

No sittenhän kävi niin että lentoja ei mennytkään. Helsingistä piti lähteä matkaan puoli yhdeksän aikoihin aamulla, joten toiveikkaana ajattelimme että lennämme samaisena aamuna vielä Helsinkiin, sillä eihän se ole kuin tunnin lento. Moisia lentoja ei olekaan - siis sellaisia, jotka lentävät Oulusta Helsinkiin niin että siellä on hyvissä ajoin ennen puoli yhdeksää. No jaa, totuuden nimessä on sanottava että kyllä me sitten yhdessä vaiheessa jotakin kautta bongattiin jokin Air Francen(?!) lento joskus kuudelta aamulla, mutta arvatkaapa vaan oliko hinnassa muutama nolla liikaa. No yks ainaki oli liikaa. Aamulla sinne siis ei lennettäisi. Illan viimeinen lento oli sekin johonkin ihan vammaiseen aikaan kentällä, jossa olisi sitten pitänyt yöpyä tai ainakin saada monta tuntia kulumaan (sori kaikki, en muista yksityiskohtia enää) ellei olisi halunnut nukkua, joten juna alkoi vaikuttaa parhaalta vaihtoehdolta.

Vaan HAH HAH. Liput olivat pöyristyttävän kalliit! Kaksi opiskelijaa, edestakaisin Oulun ja Helsingin välillä - melkein 160 euroa! Kaiken kukkuraksi olisimme olleet Helsingissä joskus yhdeltä yöllä, koska aamun juna olisi taas ollut siellä liian myöhään, joten yö kentällä olisi ollut edessä. Sitäpaitsi olisimme olleet yhdeltä yöllä vasta siellä juna-asemalla, josta olisi ollut vielä kallis, 45 minuutin bussimatka kentälle. Ja ihan kuin tämä ei vielä riittäisi, pitää ottaa huomioon se, että junamatka on pitkä. Ensin seitsemän tuntia junassa, sitten melkein tunti bussissa, sitten monta tuntia kentällä.. Ja vasta sitten lentokoneeseen, jossa kuluukin koko seuraava päivä! Kyllä siinä olis pakaralihakset kovilla. Kuvitelkaa vaan tilanne, jossa saavutaan Minnesotaan tuollaisen matkan jälkeen. Paulasta ei olis jäljellä kun jotakin tosi nälkäistä, väsynyttä ja pahantuulista. Enkä mäkään olis paljon paremmassa kuosissa.

No mitäs sitte tehdään? Lentoa ei mene aamulla eikä ihan illallakaan, juna on tyhmä ja kallis, eikä bussi ole sen fiksumpi kun ei ole niitä aikataulujakaan. Paulalla asuu kyllä sukulaisia Helsingissä ja minulla ystäviä, jos niiden luo majoittuisi? Vai pitääkö vaan luovuttaa ja maleksia siellä kentällä? EI, sillä super-Paula vetäisi jostakin sellasen diilin ettei siitä vaan voinut kieltäytyä.

Vaihtoehtoina oli siis juna/lentokone ja hotelliyöpyminen tai muiden vaivoiksi meneminen. Kallista kallista kallista ja inhottavaa. Paulaa niin vaivaannuttaa vaivata toisia ja minä olen pihimpi kuin Roope Ankka. Mutta Paulapa esitteli sitten seuraavanlaisen vaihtoehdon: lennetään Helsinkiin lähtöä edeltävänä päivänä halvalla, yövytään lentokentän vieressä olevassa hotellissa halvalla, ja lähdetään aamulla. Hotelliyöpymiseen kuuluu ilmainen kyyti kentälle ja kaiken lisäksi hotellin vieressä on Jumbo, johon voi mennä viettämään aikaa. Ja parasta tässä on se, että tämä kaikki tuli maksamaan vähemmän kuin ne kirotut junaliput. Ihan oikeasti, vähemmän! Toki asiaan vaikutti se, että Supersaver-sivuston asiakkaana Paulalle oli siunaantunut sellainen kuponki, jolla sai alennusta kun osti lentoliput ja hotellivarauksen samasta paikasta. Siinä säästyi muutama kymppi. Mut SILTI, kamoon, VR.

Ehkä mä sitte kerron siitä Charles de Gaullesista joku toinen kerta ku tästä tuli jo näin pitkä enkä oikeastaan jaksa enää kirjottaakaan. Olkoon tämän tarinan opetus se, että aina kannattaa odottaa kunnes Paula vetäsee ässät hihasta.

Nähhään,

toivoo Anna

Halvat lennot?

Kun Annan uusi, hieno biometrinen passi saapui, oli aika lähteä ostamaan sopivanhintaisia lentolippuja Minneapolisiin. Halpojen lentojen etsiminen voi olla melko rasittavaa puuhaa, mutta mun streategia on melko yksinkertainen.

Pari kuukautta ennen matkaa täytyy viimeistään alkaa etsiä lentoja. Monilla lentoyhtiöillä on varsinkin Yhdysvaltoihin paljon erilaisia tarjouslentoja. Minnesota ja sen suurin lentokenttä, Minneapolis-St.Paul, on kuitenkin sen verran kaukana isoimmista kaupungeista, että niistä harvoin meidän tapauksessa ehtii nauttia. (En ihmettelekään siis miksi niin moni suomalainenkin lähtee ensimmäisenä New Yorkiin. Sinne on vain niin halpaa mennä.) Yleensä alan kuitenkin tarkastella hintojen nousua ja laskua jo vähän aiemmin. Niitä seuraamalla käy melko hyvin selväksi mitkä ovat sen hetken hintaluokat. Silloin myös tajuaa, jos eteen tulee edulliset liput tai vastaavasti ihan liian kalliit, vaikka budjetti ne hyväksyisikin.

Mutta mistä niitä hintoja sitten kannattaa seurata? Itse olen hyväksi todennut  http://www.halvatlennot.fi/ -sivuston. Se hakee useimmilta lentoyhtiöiltä ja matkanjärjestäjiltä haluamansa ajankohdan halvimmat vaihtoehdot. Tuon sivun kanssa käytän yleensä yhtaikaa http://matrix.itasoftware.com/ -sivua, josta pystyy katsomaan halvimmat lippuhinnat vaikka koko kuukaudelle. Tämä on kätevää, kun matkustusajalla ei ole niin väliä, mutta kohde ja haluttu perilläoloaika on tiedossa. Tuota kautta ei tosin lippuja pysty ostamaan, joten itse käytän sitä lähinnä vain vertailuun. Sen avulla voi sitten halvatlennot-sivulta etsiä hyvältä näyttävät päivät.

Siinäpä se! Parasta hakukoneiden käytössä onkin niistä automaattisesti tulevat alennukset. Jokaisella hakukoneella on yleensä tismalleen samalle lennolle eri hinnat niin keskenään kuin lentoyhtiön nettisivujenkin kanssa. Pienellä (ja joskus kyllä melko suurellakin) vaivalla voi kyllä löytää edulliset liput Amerikkaankin asti.

No, mitä meille sitten kävi?

Liput ostettiin melkein heti kun Annan uusi passi saapui. Viime vuonna saatiin lennot huippuhalpaan hintaan ja tällä kertaa kyllä tuntui suolaiselta maksaa melkein 300 € enemmän kuin viimeksi. Lentojen hinnat kuitenkin olivat ostohetkellä hyvät verrattuna edellisen kuukauden hintoihin. Jossain vaiheessa itse asiassa luulimme maksavamme monta sataa euroa enemmän, joten lopulta olin kyllä tyytyväinen hintoihin. Toki opiskelijabudjetilla lähtiessä jokainen satanen tuntuu hirvittävän suurelta hinnalta suuntaan taikka toiseen. Varsinkin kun miettii mitä kaikkea silläkin hinnalla paikan päältä sitten saisi. Emme kuitenkaan olleet valmiita matkustamaan 30 h yhteen suuntaan, joten jotkut kaikista halvimmat liput jäivät meidän osalta ostamatta. Nyt saimme 17 h ja 16 h lennot (pysähdyksineen) ihan kivaan hintaan. Siitä pienemmillä vaihtoajoilla taas hinnat olisivat nousseet meidän silmissä pilviin.

Menin nyt mielenkiinnosta katsomaan, minkä hintaiset lennot meidän matkustuspäiville olisivat tällä hetkellä. Samalta näyttävät, kymppi sinne tai tänne. Huh, onneksi. Nyt olisi harmittanut jos olisi saanut odottamalla vieläkin halvemmat! Tosin, muutama tunti näyttää lentoajoista lähteneen... mutta se ei haittaa. Meidän nyrkkisääntö lentoyhtiöiden ja -kenttien kanssa nimittäin on se, että Air Francella ei enää lennetä. Eikä varsinkaan Pariisin kautta! Ja nämäpä näyttäisi olevan juurikin kumpaakin sorttia. Ihan tismalleen samoja lippuja ei näytäkään enää olevan myynnissä.

Jos jotakuta kiinnostaa, me ostimme siis liput lopulta Supersaverin kautta. Tämä olikin lopulta erittäin hyvä päätös, mutta siitä lisää seuraavan kerran.


Lentokoneen hurina jo mielessäin,
Paula

Turistina Yhdysvaltoihin

Kaltaisteni nuorten, jotka ovat hyvän osan elämästään asuneet virallisesti EU:n rajojen sisäpuolella, Amerikkaan lähteminen saattaa tuntua hyvin yksinkertaiselta asialta. Asia on kuitenkin hieman monimutkaisempi, kun haluaa suunnistaa lomamatkansa juuri Yhdysvaltoihin. Jo aiemmin tiukat turvatoimenpiteet ovat kiristyneet entisestään viime vuosien aikana, ja matkustajan oletetaan ottavan huomioon monia eri seikkoja ennen maahan saapumista.

Tässä tietoa tarvittavista dokumenteista (lentolipun lisäksi, tietysti), joita tarvitaan ennen kuin matkalle voi lähteä, ja jotka mekin olemme jo onneksi hoitaneet.

Visa Waiver Program - viisumivapaaohjema

Et tarvitse lomamatkalle minkäänlaista viisumia. Tavallinen suomalainen, jolla ei ole rikosrekisteriä tai mm. yhteyksiä Natsi-Saksaan, voi matkustaa Yhdysvaltoihin 90 vrk ajaksi ilman viisumia Visa Waiver Programin eli viisumivapaaohjelman kautta. Tuon 3 kk aikana ei saa tehdä palkatonta tai palkallista työtä, eli kyseessä täytyy olla turistimatka*.

Ehtona on voimassa oleva passi sekä ajoissa täytetyt ESTA-, APIS- ja Secure Flight -tiedot. Matkustajalla täytyy lisäksi olla valmiiksi ostettu paluulippu joko Suomeen tai muualle maailmaan. Tärkeintä on omistaa fyysinen todiste paluulipusta pois Yhdysvaltojen rajojen sisältä 90 vrk sisällä saapumisesta. Maahan tullessa täytyy myös olla valmis todistamaan tarpeellinen varrallisuus matkan ajaksi. Tähän yleensä riittää pelkkä luottokortin omistaminen, mutta esimerkiksi tiliote tai palkkalaskenta ajaa saman asian.

Passi

Passin täytyy olla voimassa koko lomamatkan ajan. Suomalaisille ei päde sääntö, jolloin passin tulisi olla voimassa myös 6 kk matkan jälkeen. Passin tulee olla joko koneluettava, 2006 lokakuun jälkeen myönnetyn passin biometrinen. Tällöin kyseessä on sirullinen e-Passi. Koneluettavuuden voi tarkistaa omasta passista: jos alarivillä on numerosarjoja ja passin haltijan nimi > ja < merkkien välissä, on kyseessä koneluettava passi. Jokaisella Yhdysvaltaan matkaavalla täytyy olla oma henkilökohtainen passi – myös lapsilla ja vauvoilla.

Yleisesti ottaen suomalaisilla on automaattisesti oikeanlainen passi, ellei se ole monta kymmentä vuotta sitten hankittu. Tällöin vaihtoehtona on uuden passin hankkiminen ennen matkaa. (Uuden passin hankkimisen kanssa kannattaa tietenkin olla ajoissa liikkeellä, ettei matka jää siitä kiinni. Normaalin passin saaminen kestää n. 7 työpäivää hakemuksen jättämisestä.) Poliisin nettisivuilta saa lisätietoa mm. passikuvista ja hinnoista.

ESTA

Viisumivapaan ohjelman kautta matkaavan tulee täyttää ennen matkaa sähköinen matkustuslupa. ESTA tarkistaa, että ohjelmaa käyttävällä ei ole mitään lakiin tai turvallisuuteen liittyviä estoja ennen Yhdysvaltoihin matkustamista. Jokainen matkustaja tarvitsee oman, henkilökohtaisen lupansa. (Myös lapset.) Lupa ei ole viisumi, eikä se välttämättä varmista maahanpääsyä matkakohteessa. Ilman ESTAa ei Yhdysvaltoihin suuntaamaan koneeseen tai matka-alukseen päästetä lainkaan. ESTA myös korvaa aiemmin koneessa täytetyn vihreän I-94W -lapun.

Matkustuslupa hankitaan internetin välityksellä vähintään 72 tuntia ennen matkustuspäivää. Suositeltavaa on kuitenkin hoitaa asia heti matkan varmistuttua. Lupa anotaan web-ohjelman kautta osoitteessa https://esta.cbp.dhs.gov/ Englanninkieliset kysymykset eivät ole vaikeita (mm. henkilö- ja matkustustiedot), mutta matkakohteen (hotelli/ystävät) osoitetiedot kannattaa selvittää hyvissä ajoin, sillä ne vaaditaan matkustuslupaa anoessa, tai viimeistään lentokentällä check-inin yhteydessä. Osoitteeksi riittää ensimmäisen yön osoite.

Jokaisesta hakemuksesta peritään $14 maksu, jonka voi maksaa ainoastaan luottokortilla (Visa, Master Card ja American Express). Maksajan ja hakijan ei tarvitse olla sama henkilö. Hakemuksen onnistumisesta tulee sähköposti-ilmoitus yleisesti välittömästi hakemuksen jätön jälkeen. Vastauksessa voi kuitenkin normaalitapauksessa mennä myös muutamia päiviä. Jos hakemus hylätään, on matkustajan haettava viisumia.

ESTA-matkustuslupa on voimassa enintään 2 vuotta. Passin uusimisen yhteydessä on hankittava uusi lupa, vaikka kahdesta vuodesta olisi edelleen aikaa jäljellä. Myönnettyä ESTA-lupaa ei tarvitse tulostaa matkalle mukaan ellei vain oman mielenrauhansa takaamiseksi.

US Secure Flight -ohjelma

Lentolippujen oston yhteydessä vaaditaan Yhdysvaltain turvallisuusviranomaisten (The Transportation Security Administration; TSA) toimesta matkustajista enemmän tietoja muihin maihin verrattuna. Kaikki, jotka matkustavat joko Yhdysvaltoihin, Yhdysvalloista, tai sen kautta, täyttävät tiedot. Kyseessä on mm. henkilö- ja passitietoja, jotka on täytettävä vähintään 72 tuntia ennen matkaa. Lentoyhtiö lähettää tiedot eteenpäin TSA:lle.

Nämä lisäkysymykset kannattaa täyttää saman tien lentolippuja ostaessa, etteivät ne unohdu vahingossakaan. Vaadittujen tietojen puuttuminen voi aiheuttaa lennolta eväämisen. Kysymykset tulevat automaattisesti muiden varaustietojen yhteydessä, eikä niitä tarvitse erikseen itse etsiä. Joissain tapauksissa lippuja ei voi ostaa lainkaan ennen kuin kaikki tarvittavat tiedot on merkitty ylös.

APIS (Advance Passenger Information System)

Secure Flight -tietojen lisäksi USA:n viranomaiset (US Department of Homeland Security) vaativat lentoyhtiötä ilmoittamaan matkustajan osoitetiedot lentolippujen varauksen yhteydessä. Käytännössä tämä tarkoittaa osoitettasi Suomessa ja kohdemaassa loman ajan. Jotkut lentoyhtiöt ovat liittäneet kysymykset lentolippujen varauksen yhteyteen Secure Flightin tavoin. Kysymyksiin voi kuitenkin vastata vielä varauksen jälkeen internetissä, käyttämäsi lentoyhtiön sivulla, tai viimeistään lähtöselvityksessä kentällä. Lentoyhtiöt kuitenkin kehottavat matkustajia täyttämään tiedot ennakkoon check-inin sujuvuuden takaamiseksi.

Jos käytät matkanjärjestäjää (esim. Supersaver, eBookers, Kaleva Travel), kannattaa kiinnittää tarkasti huomiota siihen, tuleeko tiedot käydä täyttämässä omatoimisesti lentoyhtiön sivuilla, vai lähettääkö järjestäjä tiedot joko puolestasi pyynnöstä, tai automaattisesti varattuasi matkan. Järjestäjät voivat lentoyhtiöiden tavoin myös tarkistaa oletko varmasti täyttänyt kaikki tarvittavat tiedot.

(Huomioi, että pdf-tiedostoon täytetyt tiedot tulee itse tulostaa mukaan lentokentälle. Web-ohjelmaan tallennettuja tietoja ei kuitenkaan tarvitse tulostaa.)




Lista on pitkä, mutta ehkä tämän luettua myös rakkaat sukulaiset tietävät, ettemme mekään aivan soitelleen sotaan olla lähdössä!


- Paula