We're here!

Olipahan matka, mutta täällä sitä ollaan! Kello on kahdeksan aamulla ja minä syön sipsejä. Kyllä. Koska olen Amerikassa ja voin tehdä mitä vain sattuu huvittamaan!

Herättiin täällä. Katiellä on Suomi-huone, jonne hän on tunkenut suurimman osan kaikesta omista Suomi-tuliaisistaan. On tyynyjä, lasiesineitä, Marimekon muovikassi... mitä sitä nyt sattuu matkoiltaan keräämään. Ja nyt täällä asumme me! Tämä sänky on jotain niin ihanaa. Minä en edes ylety sinne ilman, että pitää hypätä ja oikein kunnolla kömpiä ylös. Ihanaa.

Ja tuo peitto! Onko paksumpaa ja pehmeämpää?

Alue, jolla Levin (Katien poikaystävän) alle vuoden vanha talo on, on melko mukavaa ja nättiä aluetta. Illalla katsoin tähtiä ihmetyksen vallassa. Missään ei ole katulamppuja (alue on siis täynnä uusia taloja), joten taivas oli mitä kirkkain. Edes Oulussa tai Limingassa en ole nähnyt niin paljon tähtiä niin lyhyessä ajassa.

Meidän huoneen ikkunasta näkyy tämmöistä aluetta.

Meidän matka tänne oli virallisesti 17 tuntia pitkä. Herättiin kuuden aikaan aamulla hotellilla ja lähdettiin lentokenttäkuljetuksella kello seitsemän kohti Helsinki-Vantaata. Finnairin Baggage Drop ja lentokentän turvatarkastus meni yhdessä hujauksessa ja ehdittiin istuskella portilla hetken ennen, kuin lento Manchesteriin lähti. Koko matkustuksen ajan kaikki lentomme oli itse asiassa suunniteltua aikaa ajoissa ja hyvien lentokelejen vuoksi myös lyhyempiä, kuin lipussa luki.

Manchesterissa saimme hieman riehua. Siirryimme Finnairilta American Airlinesille kohti Chicagoa, joka ei ollutkaan niin yksinkertainen juttu. Uusen turvatarkastuksen myötä lentokenttätyöntekijä kuljetti kaikki Chicagoon jatkavat passintarkastuksen jälkeen (en kuulemma näytä lainkaan passikuvaltani!) portille, jossa uudet ihmiset haastattelivat yksitellen jokaista Amerikkaan suuntaavaa. Tämän takia jonot olivat pitkät. Meidät laitettiin ryhmiin, joka sai jotkut ihmiset hermostumaan, koska he luulivat meidän myöhästyvän lennolta, koska sitä jo kuulutettiin jatkuvasti. Tämähän johti tietysti siihen, että Anna ja minä saimme hetken päteä ja vihastuttaa kanssamatkuastajiamme.

Olimme nimittäin viimeisen ryhmän ensimmäiset jonottajat. Joku älypää kuitenkin tuli ja aukaisi ryhmät erottavat nauhat ja joku meidän ryhmästä pujahti edellä olevaan ryhmään. Tämä sai siis meidän takan olevat pojat/miehet hermostumaan. He koputtivat olkapäätäni ja sanoivat, että he aikovat mennä myös. Anna räjähti tässä vaiheessa. Hän oli hermostunut moniin pöljäpäihin kentällä jo aiemmin, ja nyt kuulemma vain napsahti. Hän alkoi puhua niin nopeasti miehille englantia, että itsekään en ymmärtänyt niitä vihaisia sanoja juuri ollenkan. Oli siinä pojilla ilmeet. Minä yritin siinä sitten rauhoitella Annaa ja selitin jonossa oleville, että emmehän me voi noin vain siirtyä eteen päin, ei me myöhästytä ja meille annetaan lupa liikkua sitten, kun he tarvitsevat meitä. Ja niin edelleen. Vaikka yritin olla rauhallinen, he pyörittelivät silmiään kuitenkin, kunnes toinen amerikkalainen mies selitti heille saman asian vieläkin rauhallisemmin. Lopulta tietysti kaikki meni niin kuin me sanoimmekin, hah hah.

Lento Manchesterista Chicagoon oli pitkä, mutta meni ihan mukavasti. AA tunki ruokaa eteemme jatkuvasti niin paljon, että lopulta kierimme ulos koneesta. Otin kaikesta kuvan! Viimeksi otin liian vähän kuvia, tällä kertaa olen ikuistanut lähes kaiken.

Minun (Paulan) pääateria. Pastaa sienitäytteellä, salaattia, leipää, suolakeksejä
 ja  keksejä. Juomia sai ottaa mitä vain.

Annan ruoka oli kanaa ja riisiä pikkuporkkanoilla. Anna joi myös varmasti
ainakin sata litraa kahvia lentojen aikana.

Chicagon kentällä näimme Renny Harlinin ja söimme donitsin. Ensin kuitenkin jouduimme tekemään rajatoimenpiteet. En ollut tulostanut ESTAa, jonka takia jouduimme vaikeuksiin jostain ihmeen syystä. Yleensähän ESTAa ei tarvitse tulostaa mukaan, mutta Chicagossa he olisivat tuon lappusen halunneet nähdä. Meidät vietiin erilliseen huoneeseen jonottamaan muiden lumpioiden kanssa. Tietysti kaikki oli kunnossa ja päästiin jatkamaan matkaa melko nopeasti. Että kai ainakin se ESTAn numero kannattaa ottaa mukaan varmuuden vuoksi. Tällä kertaa en saanut kertoa pitkiä kertomuksia matkani tarkoituksista tosin. Se oli hieman tylsää. Kaikki virkailijat oli tosi mukavia. Sekin oli tylsää.

Anna ja Dunkin' Donuts! Ja tuo jääkahvi... jopa minä
pidin siitä!

Viimeinen lento kesti vain tunnin ja olimme jo pian Minneapolisissa. Katie ja Levi olivat odottamassa matkalaukkujen luona.

Matkalla lentokentältä kotiin Katie muisti, että myös hänellä alkoi
kesäloma töistä. JEEEE!

Siirryimmekin iloisina lähimpään Taco Belliin ja Zantigo'siin. Menimme kotiin järkyttävän tacomäärän kanssa. Join rootbeeriä. Tietysti. Kaikki on niin mukavaa ja amerikkalaista.

Ja tässä on vain mun tacot! :D

Nyt lähdetään manikiyyriin ja pedikyyriin, syömään bageliä aamupalaksi ja sitten lähdetäänkin jo ajelemaan Iowan lähelle, jossa on Katien vanhan työkaverin häät. Levi jää Sophie-koiran kanssa kotiin. Mielenkiintoista nähdä, millaiset meidän ikäisten nuorten häät Amerikassa ovat.

Kaikki on siis hyvin ja ollaan pientä purkkapäänsärkä lukuunottamassa oikein kunnossa. Jippii!

Terveisin,
Iloinen Paula ja iloinen Nannu