Anna valittaa jälleen

Nyt kun on jo kolmas päivä täällä Ämerikässä niin Annakin on jo vähän rauhoittunut, sillä Annahan ei ole tunnettu hyvistä hermoista tai kylmästä päästä tai sensuurista tai itsehillinnästä tai korkeasta ärsytyskynnyksestä. Joten 17 tunnin lentomatka on suorastaan unelma! Kerronpa sitten lisää tästä matkasta.

Kaikkihan kiteytyi Manchesterissä, kuten mainittua. Oli vain pakko päästellä sille viulistille! Vaikka olemmekin Amerikassa ja Katie on amerikkalainen ja minäkin olen Paulan tavoin muodostanut jo jonkinlaisen tunnesiteen tähän paikkaan, en ole koskaan tottunut moneen asiaan Amerikassa ja amerikkalaisissa. Yksi näistä on se ikuinen hymyily ja muka-kohteliaisuus, johon minun on yrmeänä suomalaisena vaikea mukautua, ja yksi on se tietynlainen vapauden ja oikeuksien esiinmarssi joka Amerikkaa hallitsee. Usein se ottaa ihmisissä sellaisen muodon, joka minua ärsyttää, tuntuu vain siltä että nämä henkilöt luulevat että kaikki on heitä varten ja he voivat tehdä mitä haluavat koska minä olen Amerikasta ja se on vapaa maa ja minulla on oikeuksia. Tokikaan kaikki amerikkalaiset eivät ole sellaisia, enkä usko että ajatuskaava on juuri tällainen, mutta näin ulkopuoliselle se tuntuu juuri siltä.

Manchesterissähän kävi niin että sieltä lähtevä lentomme oli lähestulkoon kaikille jatkolento, joten kaikenlaista byrokratiaa oli runsaasti ja ihmisiä oli paljon. Kun tulimme Manchesteriin, jouduimme heti turvatarkastukseen, joka jostain syystä on minulle aina kuin punainen vaate, koska siihen liittyy niin paljon kaikkea ihan älytöntä. Sitten kaikki Chicagoon lähtevät laitettiin odottamaan, ja koska ilmassa oli vähän sellainen hermostunut tunnelma, alkoi mietityttää että ehditäänkö lennolle ollenkaan. Sitten kaikki saatiin kokoon ja yksi työntekijöistä lähti viemään meitä sokkeloisen lentokentän läpi oikealle portille. Sepä ärsyttikin minua, koska ihmiset taas poukkoilivat sinne sun tänne, kävelivät hitaasti välittämättä ryhmänvetäjästä tai muuta mukavaa, ja kun nämä asiat yhdistettiin, ryhmä ei oikein pysynyt kasassa. Tämä puolestaan johti siihen että muut turistit kohmelsivat sitten jonon keskelle eivätkä tuntuneet välittävän siitä että meitä oli menossa aika monta kiireistä tässä.

Lopulta kaikki olivat oikeassa paikassa odottamassa että pääsisimme koneeseen. Siellä kaikki matkustajat piti haastatella ja varmistaa että meillä ei ole mitään tuotteitä joita Amerikkaan ei saa tuoda. Tätä varten porukkamme laitettiin osiin ja bisnessluokka luonnollisesti pyrittiin priorisoimaan. Ensin haastatteluihin pääsi tietty osa ryhmästä, joka eristettiin muista vetämällä sellainen nauha jonon keskeltä. Eräs työntekijöistä, joka nauhan laittoi, sanoi että me tullaan sitten hakemaan teidät kun aika koittaa. No, sitten nauhan toisella puolella istuva idiootti (joka oli amerikkalainen) päätti että hehehehe onpa hauskaa jos mä otan tän nauhan pois tästä ku mä oon niin hauska tyyppi. Näin tapahtui, mikä luonnollisesti johti siihen että yksi meistä nauhan odottavalla puolella olevista heti rynni toiselle puolelle. Ärsytyskynnys oli minun kohdallani jo aivan totaalisesti ylitetty, mutta purin hammasta jotta en alkaisi huutamaan kenellekään ihan tarpeettomasti.

No sitten eräskin (amerikkalainen) viulisti sanoi meille, jotka hänen edessään seisoimme, että hei me mennään tonne nyt, halutteks teki tulla. Siinä kohtaa räjähti. Miksi hänellä olisi oikeus vaikeuttaa työntekijöiden työtä vain koska nyt vähän kyllästyttää tässä seistä? Miksi hän saisi tehdä ihan mitä haluaa vain koska hän on olemassa? Jäkätykseni jälkeen oli selvää että kukaan siinä ryhmässä meidän takanamme ei erityisemmin pitänyt kummastakaan meistä.

Tuli morkkis.

Lennolla sitten kuitenkin oli tosi, tosi paljon ruokaa ja se oli ihan hyvää ja lento oli muutenkin ihan jees vaikka kestikin kahdeksan tuntia. Siellä näkyi Lorax! Se oli hyvä leffa. Ja näkyi myös Thor! JEE. Oli siistii. Ruokaa kyllä tuli paljon - heti ekaksi pikkuinen pussi naksuja ja kahvia ja mehua, sitten ruoka, joka oli riisiä ja kanaa ja kaks keksiä ja voileipäkeksi ja salaattia ja leipä ja juustoa, sitten oli taas kahvia ja mehua, sitten myöhemmin tuli piirakkaa ja viinirypäleitä ja keksi. Ja taas ois saanu kahvia ja mehua myöhemmin.

Kuitenkin matkalla minulla aina huolettaa - TÄN TÄN TÄÄ nyt tulee ällösisältöä - ruoansulatus. Jostakin syystä mahani kehittää ihan älyttömät ilmat ihan mistä vaan ja sitten ällöttää ja röyhyttää mutta mikään ei auta. Kun joutuu istumaan pitkään, asia jostakin syystä usein pahenee. Edeltävänä iltana huipussa hotelluhuoneessamme en meinannut saada unta, koska mahani oli niin kipeä. Olimme vasta lentäneet siinä vaiheessa Oulusta Helsinkiin. Pääsimme kuitenkin koko 17 tuntia läpi ilman että pyörryin eikä mitään, mutta olo ei ollut mikään valtavan hyvä.

Ennen kuin päästiin edes Manchesteriin, oltiin Helsingissä ja sitä ennen oltiin hotellissa ja sitä ennen oltiin Oulussa. Ja Oulun uusi lentokenttä, jou. Siellä oli niin mukavaa! Ihmiset oli tosi mukavia siellä, kaikki sujui hyvin. Ja nähtiin se Suvi Lindén myös siellä. Sitten kun päästiin Helsinkiin, tuntui siltä että ollaan jo jossain isossa kaupungissa kun ei meinattu edes bussia löytää. Mutta hotellille päästiin ja se oli myöskin hieno. Kaikki meni kuin elokuvissa ja kaikki oli hienoa ja suorastaan kimalsi. Siinä vaiheessa oltiin kuitenkin jo aika väsyneitä ja mietittiin että no, mahdetaanko me jaksaa mennä sinne Jumboon, joka kuulemma oli siinä hotellin lähellä. Sieltä piti siis hakea evästä.

Kyllähän me jaksettiin. Jumbo näkyi ikkunasta. Se oli aivan siinä vieressä. Ja TYYPIT! Siellä oli isoja, isoja täytettyjä patonkeja Citymarketissa ja ne oli vain 2 euroa! WHAT?! Älytöntä! Hyvää oli. Ja aivan käsittämättömän halpaa.

No, sitten Helsingistä lennettiin Chicagoon Finnairilla ja siellä oli ihan älytön meno. Tarjoilua kun ei enää ollut, eikä se sinänsä mitään, mutta jos jotakin olisi halunnut syödä tai juoda, olisi saanut maksaa itsensä kipeäksi. Vaihtoehtoja ei ollut paljon ja kahvikin oli 3 euroa! Keksi oli 2 euroa! Ei mitään järkeä.

Sitten oli se Manchester ja sitten päästiin Chicagoon. Se oli kyllä kivaa. Myös pyllylle. Koska sen ei tarvinnut enää istua. Minulla oli myöskin hyvin keveä käsimatkatavara joten olin hyvällä tuulella, eikä edes ESTA-tarkastus saanut minua lainkaan huonolle tuulelle. Chicagossa oli kivoja ihmisiä ja PAULA JOI KAHVIA! Tyypit! Paula inhoo kahvia! Mut me vihdoin päästiin Dunkin Donutsiin ja siellä oli sitä hyvää jääkahvia ja Paula tykkäsi siitä. Oli kummallista. Paikan omistajat oli intialaisia ja niillä oli tietysti vahva aksentti ja sitten niitä nauratti minä ja kun ne antoi kahvin niin se sanoi: "There you go, sweetie" ja se oli minusta söpöä. Ennen kuin päästiin tilaamaan, eräs mies kysyi meiltä olemmeko kaksosia. Ja se oli huvittavaa. Sitten se sanoi että niin, tehän ootte englantilaisia, eiks vaan. Ja seki oli ihan hauskaa.

Kohta varmaan kerrotaan sitten eilisestä, jolloin oli ne häät, jotka oli kivat. Mutta nyt lähdetään valmistautumaan girls nightiin.

Shoppailumielinen Anna täällä, heihei